Yhdeksäntoistavuotias Lotta voi vihdoinkin katsella toiveikkaasti tulevaisuuteen: vakava sairaus on voitettu ja vierelle ilmestyy hymyilevä, energiaa pursuava Jooa. Elämä ja rakkaus kutsuvat, mutta miten löytää se omalta tuntuva polku… Piparminttupoika on taidokkaasti kirjoitettu, valoisa kasvutarina.

Aikamedia, 2011
Sivumäärä: 162

Kirjailijan ajatuksia

Piparminttupojan idea syntyi alunperin jo lukiossa joskus vuosien 2004 ja 2006 välillä. Sen oli alunperin tarkoitus olla tarina kahdesta tytöstä, jotka tapaavat ja ystävystyvät sairaalassa, mutta siitä tulikin jotain enemmän. Piparminttupojasta kasvoi tarina siitä, kuinka rakennetaan uusi elämä sen jälkeen, kun kaikki on muuttunut. Kirja kertoo rohkeuden löytämisestä ja pelkojen voittamisesta, yksinäisyydestä ja onnellisuudesta, rakkaudesta ja toivosta. Se on tarina löytämisestä ja kaipuusta löytää.

Tarinan kirjoitusprosessi oli pitkä, mutta pääasiallinen mekaaninen työ tapahtui keväällä 2010. Jotenkin vain oli tämän kirjan vuoro tulla kirjoitetuksi loppuun ja työstinkin sen aika nopeasti muutamissa viikoissa valmiiksi siitä, mihin kirja oli aikanaan jäänyt. Muistan istuneeni paljon keittiössä kirjoittamassa elämää ja hälinää ympärilläni.

Tähän kirjaan olen kadottanut paljon itseäni. Lotta on lainannut minulta niin luonteenpiirteitä kuin kokonaisia muistoja ja arpiakin. Moni lukija on halunnut kertoa tarinan koskettaneen heitä. Moni on samaistunut Lotan pelkoihin ja epävarmuuteen. Enkä ihmettele. Olenhan yksi heistä. Jokaisella meillä on omat kipupisteemme, mutta todellinen koetus on se hetki, kun pitäisi olla rohkea ja uskaltaa olla oma itsensä - arpineen ja kaikkineen.

---

Kirjasta sanottua

Piparminttupoika on tähän asti paras lukemani kirja! En pystynyt lopettamaan sen lukemista, kirja loppui kesken. - Omppu

Kirja oli aivan mahtava! Luin sen yhdessä illassa. En vieläkään käsitä, miten pystyt kirjoittamaan 90 sivua pelkästä sairaalasta ja siellä tapahtuneista asioista, mahtavaa! - Tiia

Lukunäyte

Katselin hetken Emiliaa, sitten vilkaisin kelloa seinällä. Olimme jutelleet kauan, vaikka aikaa poikien vierailusta tuntui kuluneen vain pieni hetki.
   Juuri, kun ehdin harmitella, tulisivatko pojat lainkaan enää tänään takaisin, huoneen ovi kävi ja kaksi jo tuttua poikaa, Petteri ja Jooa, astuivat sisään. Emiliakin huomasi pojat ja jälleennäkemisen ilon saattoi tuntea. Iloiset tervehdykset leijuivat ilmassa pitkään. Yritin katsella vaivihkaa Jooaa, mutta huomasin paljastuneeni muutaman vilkaisun jälkeen. Jooan lämpöinen katse osui minuun. Ja ihme kyllä, katse pysyi minussa. Sitten pojan suulle nousi pieni hymy - yhtä lämpöinen kuin silmien katse. Hymy sai pojan silmäkulmiin ilmestymään naururyppyjä. Mieleni olisi tehnyt purkittaa Jooa, niin suloiselta tämä näytti!
   - Hei Lotta, Jooa sanoi.
   - Hei, vastasin ujosti. Tunsin poskiani kuumottavan ja vatsassani kihelmöivän. Yllätyksekseni Jooa kiersi Emilian sängyn ja tuli luokseni. Hän laittoi kätensä farkkujensa taskuun ja otti sieltä jotain. Hän ojensi kättään minua kohden.
   - Mitä siinä on? ihmettelin ja huomasin, etten kyennyt lakata hymyilemästä. Miten Jooalla olikaan minuun sellainen vaikutus? Minun täytyisi ryhdistäytyä ja koota itseni.
   - Kiitos, kun välitit viestin Emilialle, Jooa väläytti sanojensa päälle viekkaan hymyn, jossa pojan silmät tuikkivat erikoisesti. Ilme sai ihoni nousemaan kananlihalle.
   Avasin käteni Jooan käden alle. Tunsin, kuinka sormemme koskettivat, kun Jooa avasi nyrkkinsä ja tipautti kädessään olevan esineen kämmenelleni. Pojan käsi tuntui lämpimältä. Siitä olisi ihana pitää kiinni. Käsi liikkui kuitenkin syrjään ja saatoin nähdä, mitä poika oli minulle antanut. Kämmenelläni oli jonkinlaiset puuhelmet. Roikutin korua kädessäni ja ymmärsin, että ne olivat pienet rukoushelmet.
   - Tämä on aivan liikaa, sanoin helmiä tuijottaen. - En mä voi ottaa näitä, huomautin ja ojensin helmiä takaisin Jooaa kohti.
   - Tietenkin voit. Haluan antaa ne sulle, Jooa sanoi hymyillen.
   - Kiitos, mutisin hämmentyneenä ja pujotin helmet ranteeseeni. - Näille on käyttöä, sanoin ja vilkaisin Emiliaa. Tytöllä oli jotenkin veikeä ilme. Aivan kuin olisi halunnut sanoa siten minulle jotain, kuten mitäs minä sanoin. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä Emilia tarkoitti, joten päätin jättää ilmeen huomioimatta. Katsoin taas helmiä. Miten kilttiä Jooalta. Katsoin poikaa, joka oli jäänyt viereeni. Yhtäkkiä siinä hänen katseensa alla tunsin itseni kovin alastomaksi. Laskin katseeni ja huomasin käteni jälleen eksyneen peittämään kulmiani kuin vahingossa. Mitähän Jooa oikein ajatteli, kun katsoi minua? Mitä hän näki? Sairaan? Syöpäpotilaan? Vilkaisin poikaa vielä. Katse oli lämmin, mutten osannut sanoa oliko se sääliä vai todellista lämpöä. Yrittikö Jooa olla ystävällinen, koska sääli minua, vai olisiko hän ollut samanlainen, vaikka olisin terve? Ainakin poika huomasi, kuinka kiusaannuin hänen katseestaan ja kääntyi takaisin Emilian puoleen. Itse keskityin katselemaan Jooan antamia rukoushelmiä. Se oli kaunis lahja.
   Huomasin sängyn vieressä äidin tuoman tuliaiskassin. Mieleni alkoi tehdä piparminttukarkkeja. En kuitenkaan itse ylettänyt kassiin, sillä en saanut nousta paikoiltani. Leikkauksen takia minun täytyi levätä muutama päivä aloillani. Minun olisi siis pyydettävä jompaakumpaa pojista auttamaan minua, jos halusin saada karkkejani.
   Kuuntelin hetken poikien jutustelua Emilian kanssa. Minua alkoi ujostuttaa. Painoin pääni paremmin tyynyyn ja siirsin katseeni ulos ikkunasta, joka oli heti sänkyni vieressä. Huone oli kolmannessa kerroksessa, joten en nähnyt paljoakaan. Istualtani olisin nähnyt kaupunkia, mutta makuulta ikkunasta näkyi suurimmaksi osaksi vain sinistä taivasta. Pyörittelin rukousnauhan helmiä sormieni välissä ja tunsin, kuinka vatsassa kirpaisi välillä. Jooa seisoi siinä aivan vieressä...
   - Jooa…, kuiskasin hiljaa ja yllätyksekseni poika kuuli sen ja kääntyi katsomaan minuun.
   - Mitä Lotta? Jooa kysyi. Pojan silmissä tuikki mukavasti. Olisin halunnut uppoutua katselemaan sitä tuiketta, mutten pystynyt. Minua ujostutti liikaa.
   - Voisitko sä katsoa tuolta kassista, onko siellä piparminttukarkkeja?
   Jooa tuli sänkyni viereen, kyykistyi ja tutki kassia. Pian rapiseva piparminttukarkkipussi tarttui pojan käteen. Hän nousi iloisena ja ojensi pussia minua kohden. - Tämä?
   Hymyilin. - Joo, otin pussin ja avasin sen. Pian makea karkki jo suli kielelläni. - Haluatko sä? tarjosin pussia Jooaa kohden.
   - Kiitti, Jooa sanoi ja otti yhden karkin. - Nämä on mun lemppareita.
   - Mun myös! iloitsin ja uskaltauduin ensimmäistä kertaa rennosti nauramaan Jooan kanssa. En hävennyt enää paljaita kulmiani.
   - Jooa! Petteri kutsui ja pilasi iloisen hetken. - Meidän pitää mennä.
   Jooa nyökkäsi ja vilkaisi vielä minuun. Hän iski nopeasti silmää. Pojan kasvoille jäi lämpöinen hymy, joka nostatti rypyt takaisin silmäkulmiin. Siinä hetkessä minä olin myyty.
   Pojat katosivat, ja huoneeseen tuli hiljaista. Emilia tuijotti minua paljonpuhuvalla katseella. Tunsin sen, vaikka en katsonutkaan Emiliaan. Puna kohosi kasvoilleni ja yritin katsoa muualle.
   - Mitä minun uteliaat silmäni näkivätkään? Emilia aloitti.
   - Saako olla piparminttupoika? kysyin ja heitin Emiliaa karkilla. Tyttö oli kuitenkin revennyt nauruun ja nauroi makeasti vedet silmissä. Minä en ymmärtänyt mitään.
   - Vai piparminttupoika…, Emilia sai sanottua kaiken nauramisen keskeltä ja katsoi minua huvittuneesti.
   Ymmärsin, mitä olin sanonut. Minua hävetti. - Karkki, korjasin. - Piparminttukarkki…, jatkoin hiljaa, vaikka ei sillä ollut enää merkitystä. Olin jo mokannut.