Tätä kirjaa on ollut todella vaikea kirjoittaa. Olen kulkenut sen kanssa yhteistä matkaa pitkään. Olen ollut Daniel, Helinä ja Henkka. Olen maannut mustikanvarpujen seassa metsässä ja tuntenut sen kaiken. Olen matkustanut Espanjaan tekemään taustatyötä ja yrittänyt uudelleen ja uudelleen löytää samaistuttavaa pintaa jokaiseen henkilöön. Olen tuntenut. Voi, sitä juuri olen tehnyt tätä kirjaa tehdessä! Tuntenut. Ja miten paljon tunteita onkaan kirjan sivuilla. Niitä on valtavasti.

Masennus on sairaus, joka poistaa tunteet. On mahdotonta kuvitella, miltä sellainen tuntuu. Minä ja moni muu sairastunut olemme joutuneet sen kokemaan. Tuo tunteeton, toivoton ja lamannuttava tila on pelottava kaikessa todellisuudessaan. Se tuntuu niin todelta, että sitä on mahdotonta ohittaa. Mutta kirjan sivuilla minä tunsin. Olin Daniel. Olin Helinä. Olin Henkka. Minä tunsin. Ja olen siitä ikuisesti kiitollinen heille. Ilman tätä kirjaa, ilman näitä ystäviäni, minä en ehkä olisi elossa.

Kirjoittaminen on minulle paljon enemmän kuin työ. Se on minulle kaikki. Se on minulle hengittämistä. Se on jotain, joka voi pelastaa minun henkeni.

Toivon, että tämä kirja voisi auttaa sinua ymmärtämään, millaista on kokea syvää toivottomuutta. Millaista on, kun toivottomuus puristaa sinut niin tiukkaan syleilyyn, ettei siellä runoilukaan auta romantisoimaan tilanteen vakavuutta. Sitä, kun ei ole mitään ulospääsyä. Kun kuolema ei enää pelota, vaan on lohdullinen loppu sille, mikä joskus oli elämä, mutta on nyt vain kärsimystä. Hengissä säilymistä paikallaan. Eikä se koskaan lopu. Sillä siltä se todella tuntuu. Ja silloin sitä ripustautuu mihin tahansa toivon kipinään. Toiseen ihmiseen. Tai kuolemaan.

Daniel yrittää. Todella yrittää. Ja minä yritin hänen kanssaan. Todella.

Tämä on Danielin tarina.
Tämä on minun tarinani.
Ehkä myös sinun tarinasi?

Ajovalo halkoo märkää metsämaisemaa. Männynrunkoja. Pajukkoa. Mustikanvarpuja. Daniel näkee kaiken väärinpäin. Tumma taivas yläpuolella tiputtaa kasvoille kylmiä pisaroita. Korvissa soi kimeästi. Sen läpi kuuluu ainoastaan Henkan ääni, joka huutaa hänen nimeään.

Daniel Lahti on ratamoottoripyöräilijä, jonka matka kulkee läpi Euroopan takaisin kilparadoille vakavan onnettomuuden jälkeen. Hän kantaa mukanaan Henkkaa, päämääränään katoaminen. Helinäkin lähtee karkuun, mutta pakomatka muuttuu pian pelastusoperaatioksi. Kumpikin kantaa kipua, joka näkyy, mutta jota on vaikea sanoittaa ääneen.

Kun minä katselen taivasta kertoo katoamisen vaikeudesta, kuolemasta, arjen suojelusenkeleistä sekä menneisyyden kipeästä. Se kertoo ihmisistä, syyllisyydestä, merestä, jaetuista savukkeista ja viidentoista sentin suojarajasta.

Lehtineva käyttää romaanissaan rohkeasti omia kokemuksiaan masennuksesta, surusta ja menetyksestä. Kirjailija vie lukijan tuttuun tyyliinsä niin syviin vesiin, että vaatii tahtoa ja uskoa selviytyä loppuun saakka.

Kun minä katselen taivasta
Atrain&Nord, 2019
Sivumäärä: 320

Kirja syntyi näitä biisejä kuunnellessa

Avicii - Hey brother
Cheek - Keinu
Disturbed - The sound of silence
Ellinoora - Elefantin paino
Haloo Helsinki! - Vapaus käteen jää
Matchboc Twenty - Unwell
Linkin Park - Numb
Samuli Putro - Tuhkaa korulippaassa
Taron Egerton - I'm still standing
Johny Cash - Hurt
Imagine Dragons - Warriors
Herz - Voittajana maalissa

Kuuntele Spotifyssa

Yksi romaanin suurimpia ansioita on tämä ihmisten, ihmissuhteiden ja ihmisyyden kuvaus, se on kaunista ja kaunistelematonta, juuri niin rankkaa, hauskaa tai hölmöä kuin elämä on. - Susanna, Teatterinna

Psykologisesti tarkkanäköinen. Realistinen, koskettava, eikä liian raskas. - J.S. Meresmaa, kirjailija

Daniel pysähtyi oman hyttinsä suojaan. Hän nojautui suljettuun oveen ja liukui lattialle istumaan. Piilotti pään käsiinsä ja yritti saada päässä pyörivät mielikuvat katoamaan. Ne eivät kuitenkaan jättäneet häntä rauhaan, vaan puristivat ja tiukensivat otettaan.
   Daniel kompuroi ylös ja haki vodkapullon rinkan sivutaskusta. Käsi pysähtyi korkille. Seinällä olevasta peilistä hän näki kuvajaisensa.
   Se oli sun syy.
   Hän istui sängylle ja kiersi vodkapullon auki.
   Tee se. Tee se nyt.
   Daniel joi pitkään ja irvisti, kun alkoholi poltti suuta ja nielua.
   Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja avasi tallennetut kuvat. Lyhyellä selauksella hän löysi etsimänsä. Daniel katsoi kuvaa, jossa seisoi moottoripyörän vierellä ajovarusteet päällä. Kuvan etualalla Henkka hymyili pikkupojan innostunutta hymyä jäänsiniset silmät tuikkien. Ne näyttivät kuvissa aina epärealistisen vaaleilta.
   Mitä sä odotat?
   Daniel kosketti sormenpäillään hellästi Henkkaa. Joi uudestaan. Rinnassa pisti ikävä. Daniel tunnusteli sormillaan kaulassa olevaa muistitikkua.
   Mitä sä odotat?
   Daniel laittoi puhelimen takaisin taskuunsa ja joi taas pullosta, josta puuttui nyt kolmasosa. Alkoholi poltteli kurkkua, lämmitti vatsaa ja sumensi päätä.
   Vitutti. Edes tähän hän ei pystynyt ilman Henkkaa.
   Ikävä kuristi.
   Syytökset ja syyllisyys myrkyttivät hänen mielensä.


He ovat ajaneet ulos kaupungista, pois taajama-alueen pienten nopeusrajoitusten, ja Henkka on siirtynyt kuljettajan paikalle. Moottoripyörä keinuu mutkittelevalla tiellä taitavasti kuljettajansa käsittelyssä.
   Aurinko on jo laskenut, ja hämärä levittäytynyt maiseman ylle, kun he ovat paluumatkalla. Tumma taivas alkaa sylkeä vesipisaroita harvakseltaan heidän ylleen, ja Henkka pysäyttää bussipysäkille. On jotenkin liian pimeää vuodenaikaan nähden.
   ”Vaihdetaan kuskia”, Henkka kääntyy sanomaan, ja Daniel näyttää peukkua.
   He nousevat pois pyörän selästä ja oikovat hetken jäseniään. Daniel katselee taivaalle, jossa pilvien lomassa näkyy yksinäinen tähti sinertävää taivasta vasten.
   ”Alkaakohan kunnolla sataa?” Henkka kysyy.
   ”Varmaan pelkkä kuuro.”
   ”Parempi silti, että sä ajat. Mulle on tässä pimeässä ihan tarpeeksi.”
   Daniel nyökyttelee ja nousee pyörän selkään. Hän odottaa, että Henkka asettelee itsensä rauhassa taakse istumaan, ennen kuin kiihdyttää maantielle. Puut vilisevät ohitse, kun he ajavat metsän läpi.
   Ajovalo halkaisee pimennyttä maisemaa.
   Daniel vilkaisee nopeusmittaria ja hidastaa, kun he tulevat mutkaan.
   Keskellä tietä seisoo peura.


Meren suolaisuus tuntui hajuna ilmassa, kun vellova tumma aallokko houkutteli Danielia, joka nojasi kaiteeseen ja tuijotti alas. Laiva nostatti mennessään lisää aaltoja, jotka murtuivat mereen valkoisina vaahtopäinä.
   Daniel mietti, sattuisiko se.
   Miltä tuntuisi, kun vesi lopulta nielaisisi?
   Hän vilkaisi ympärilleen varmistuakseen siitä, että saisi kadota kenenkään huomaamatta. Daniel puristi kaidetta kädessään voimakkaasti, ponnisti ja nousi istumaan kaiteelle. Jalkojen alla ei ollut enää muuta kuin meri.
   Tule jo.
   Danielin rinnassa puristi kaikki. Kasvoille putosi kyyneliä.