22.7.2015
Kilpisjärvi - Norjan raja (8 km)
Herätys ei liian varhain, mutta ennen kymmentä oltiin jo koko porukka kerätty autoon ja auton nokka suunnattu kohti pohjoista. Istumalihaksia vaatinut matka kesti kellon ympäri, mistä oma osuus oli Oulusta Kolariin.
Yhdentoista aikaan Kilpisjärvellä auto tyhjäksi, vaelluskamppeet päälle ja rinkka selkään. Oli tarkoitus kävellä pari kilsaa ja tehdä leiri, mutta sitten alettiin puhua Saarijärvelle kävelystä (12 km), mutta lopulta väsy sai meidät kiinni 4 km etuajassa ja pystytimme ensimmäisen leirin kohtaan, jossa polku pistäytyy Norjan puolelle. Yön vietimme kuitenkin Suomessa. Nukkumaan pääsimme noin puoli neljän aikaan aamulla.
Kilpisjärvi - Norjan raja (8 km)
Herätys ei liian varhain, mutta ennen kymmentä oltiin jo koko porukka kerätty autoon ja auton nokka suunnattu kohti pohjoista. Istumalihaksia vaatinut matka kesti kellon ympäri, mistä oma osuus oli Oulusta Kolariin.
Yhdentoista aikaan Kilpisjärvellä auto tyhjäksi, vaelluskamppeet päälle ja rinkka selkään. Oli tarkoitus kävellä pari kilsaa ja tehdä leiri, mutta sitten alettiin puhua Saarijärvelle kävelystä (12 km), mutta lopulta väsy sai meidät kiinni 4 km etuajassa ja pystytimme ensimmäisen leirin kohtaan, jossa polku pistäytyy Norjan puolelle. Yön vietimme kuitenkin Suomessa. Nukkumaan pääsimme noin puoli neljän aikaan aamulla.
Ruotsin ja Norjan vuoria.
23.7.2015
Norjan raja - Saarijärvi - Kuonjarjoki (14 km / 22 km)
Aamulla leirillä keitettiin puuroa, ennen kuin matka jatkui Saarijärjen autiotuvalle. Melkein heti liikkeelle lähdön jälkeen pysähdyimme innostuneina temmeltämään matkan ensimmäisessä lumihangessa. Rakensin lumiukon ja tein lumienkeleitä. Sekä kierin lumessa. Ja laitoin sitä hattuuni. Omituinen yhdistelmä: lunta ja pään ympärillä inisevä hyttysparvi.
Matkalla näimme myös sopuleita. Näyttävät vähän marsuilta. Tai hamstereilta. Molemmilta. Ovat söpöjä, mutta äärettömän vikkeliä. Saarijärvellä eka kunnon ruoka matkan päällä. Pussipasta maistui vielä aika hyvältä tässä vaiheessa, vaikka vähän narskui hampaissa. Jostain syystä mun kaikki kynsinauhat oli tässä vaiheessa reissua aivan rikki. Alkoivat parantua paluumatkalla. Varpaat toistaiseksi ok.
Norjan raja - Saarijärvi - Kuonjarjoki (14 km / 22 km)
Aamulla leirillä keitettiin puuroa, ennen kuin matka jatkui Saarijärjen autiotuvalle. Melkein heti liikkeelle lähdön jälkeen pysähdyimme innostuneina temmeltämään matkan ensimmäisessä lumihangessa. Rakensin lumiukon ja tein lumienkeleitä. Sekä kierin lumessa. Ja laitoin sitä hattuuni. Omituinen yhdistelmä: lunta ja pään ympärillä inisevä hyttysparvi.
Matkalla näimme myös sopuleita. Näyttävät vähän marsuilta. Tai hamstereilta. Molemmilta. Ovat söpöjä, mutta äärettömän vikkeliä. Saarijärvellä eka kunnon ruoka matkan päällä. Pussipasta maistui vielä aika hyvältä tässä vaiheessa, vaikka vähän narskui hampaissa. Jostain syystä mun kaikki kynsinauhat oli tässä vaiheessa reissua aivan rikki. Alkoivat parantua paluumatkalla. Varpaat toistaiseksi ok.
Saanatunturin (vas.) maisemissa matkalla Saarijärvelle.
Matka jatkui noin kuuden aikaan kohti Kuonjarjokea, jonne matkaa kymmenisen kilsaa. Alkumatka oli aika raskasta ja paikoittan kivikon vuoksi vaikeakulkuista nousua jonkin tunturin laelle, jonka toiselta puolelta sitten kipitettiin vartissa alas. Matkalla törmäsimme ensimmäiseen porotokkaan - muutamia satoja niitä siinä oli. Se oli sellainen "tuolta ne tuli ja tuonne ne meni" -tilanne. Ärsyttävän ketterästi juoksivat meidän ohi... Olisivat ottaneet edes kyytiin. :D Ylhäällä kohtasimme myös lumihangen, jossa oli taivaallisen ihanaa vilvoitella kuumana päivänä.
Kun päästiin alas tunturilta, odotti meitä ensimmäinen joen ylitys. Hetken harkinnan jälkeen päätettiin riisua kengät ja kahlata yli, mikä teki myös kuumissa vaelluskengissä paahtuneille jaloille erittäin hyvää. Ylhäällä tunturilla olin kokenut myös reissun hajottavimman hetken. Viimeisen kerran oli kenttää siinä tunturin päällä ja taisi siinä muutama "haluan kotiin täältä, vihaan tätä, kuolen tänne, mä en jaksa" -viesti kotiinpäin lähteä. Nyt jälkeenpäin tunnistan tämän enemmän sellaisena henkisenä hajoamisena siihen, että edessä on vielä 5-6 samanlaista päivää samassa korvessa keskellä ei mitään samassa seurassa ja omien ajatusten kanssa tekemättä yhtään mitään kovin erikoista. Tuosta paikasta olisi vielä ollut simppeliä kääntyä. Ei se matka kilometreissä, vaan oman pään sisällä. Se hiljaisuus, yksitoikkoisuus ja sen kestäminen. Siinä vaeltamisen hienous. Ja itseäni hajotti jonkin verran myös se, ettei perillä odottanut oikea vuori.
Yöksi pystytettiin Kuonjarjoen autiotuvan viereen teltat, kun ilma oli kaunis ja tuvassa porukkaa. Nukuin yllättävän hyvin.
Kun päästiin alas tunturilta, odotti meitä ensimmäinen joen ylitys. Hetken harkinnan jälkeen päätettiin riisua kengät ja kahlata yli, mikä teki myös kuumissa vaelluskengissä paahtuneille jaloille erittäin hyvää. Ylhäällä tunturilla olin kokenut myös reissun hajottavimman hetken. Viimeisen kerran oli kenttää siinä tunturin päällä ja taisi siinä muutama "haluan kotiin täältä, vihaan tätä, kuolen tänne, mä en jaksa" -viesti kotiinpäin lähteä. Nyt jälkeenpäin tunnistan tämän enemmän sellaisena henkisenä hajoamisena siihen, että edessä on vielä 5-6 samanlaista päivää samassa korvessa keskellä ei mitään samassa seurassa ja omien ajatusten kanssa tekemättä yhtään mitään kovin erikoista. Tuosta paikasta olisi vielä ollut simppeliä kääntyä. Ei se matka kilometreissä, vaan oman pään sisällä. Se hiljaisuus, yksitoikkoisuus ja sen kestäminen. Siinä vaeltamisen hienous. Ja itseäni hajotti jonkin verran myös se, ettei perillä odottanut oikea vuori.
Yöksi pystytettiin Kuonjarjoen autiotuvan viereen teltat, kun ilma oli kaunis ja tuvassa porukkaa. Nukuin yllättävän hyvin.
24.7.2015
Kuonjarjoki - Meekonjärvi - Pitsusjärvi (20 km / 42 km)
Hyvää nimipäivää minä! (Ja kaikki muut Tiinat ja Kirsit ja Kristiinat ja ja ja...) Aamulla kymmenen aikaan ylös kaikessa rauhassa. Nyt alkaa ymmärtää, että aamutoimiin (aamupala + leirin purku + rinkan pakkaus) menee pari tuntia. Aika ärsyttävää. Kotona voi herätä, pukea ja napata jääkaapista aamupalan ja olla matkalla jonnekin vartissa. Täällä se ei ihan onnistu.
Yhden aikaan jatkoimme kohti Meekonjärveä. Matkalla lauleskelin "Yksi pieni elefantti" -rallatusta 100 elefanttiin asti ja takaisin. Jäi jotenkin soimaan päähän. Versioita oli myös lukuisia, kuten "Kakskytkolme elefanttia marssi näin, yksinäistä vuorta ylöspäin, koska matka oli pitkä niin, päätti yksi heistä jäädä siihen niin." :D
Pikkuisen satoi, mutta ei lujaa. Matkalla ylitettiin taas joki kahlaamalla. Tällä kertaa varpaat jo vähän kouristeli kylmässä vedessä ja oli pakko keskittyä, ettei kiiruhtanut ja liukastunut rähmälleen veteen. Matka Kuonjarjoelta Meekolle ei itse asiassa ollut kovin raskas. Aika tasaista ja vähäkivistä polkua.
Kuonjarjoki - Meekonjärvi - Pitsusjärvi (20 km / 42 km)
Hyvää nimipäivää minä! (Ja kaikki muut Tiinat ja Kirsit ja Kristiinat ja ja ja...) Aamulla kymmenen aikaan ylös kaikessa rauhassa. Nyt alkaa ymmärtää, että aamutoimiin (aamupala + leirin purku + rinkan pakkaus) menee pari tuntia. Aika ärsyttävää. Kotona voi herätä, pukea ja napata jääkaapista aamupalan ja olla matkalla jonnekin vartissa. Täällä se ei ihan onnistu.
Yhden aikaan jatkoimme kohti Meekonjärveä. Matkalla lauleskelin "Yksi pieni elefantti" -rallatusta 100 elefanttiin asti ja takaisin. Jäi jotenkin soimaan päähän. Versioita oli myös lukuisia, kuten "Kakskytkolme elefanttia marssi näin, yksinäistä vuorta ylöspäin, koska matka oli pitkä niin, päätti yksi heistä jäädä siihen niin." :D
Pikkuisen satoi, mutta ei lujaa. Matkalla ylitettiin taas joki kahlaamalla. Tällä kertaa varpaat jo vähän kouristeli kylmässä vedessä ja oli pakko keskittyä, ettei kiiruhtanut ja liukastunut rähmälleen veteen. Matka Kuonjarjoelta Meekolle ei itse asiassa ollut kovin raskas. Aika tasaista ja vähäkivistä polkua.
Kuonjarjoen autiotupa.
Meekolla odottelin kahden serkkuni kanssa nelikon kahta muuta, jotka olivat menneet kiertoreittiä ja nousseet viereiselle tunturille. Siinä saimme pari tuntia levätä, syödä rauhassa ja nauttia tuvan lämmöstä. Serkun jalat olivat alkaneet krampata eilen nousussa tunturille ennen Kuonjarjokea, joten hän teki tässä kohtaa päätöksen jäädä Meekolle yöksi ja lähteä seuraavana päivänä takaisin kohti autoa. Niinpä myöhemmin - noin yhdeksän aikaan illalla - toivottelimme toisillemme turvallista matkaa ja lähdimme haikeana kolmisin jatkamaan kohti Pitsusjärveä. Vielä olisi edessä 10 km vaellus.
Ennen tätä jaoimme tavaroita ja varmistelimme, että minulla ja serkulla on molemmilla ruoantekovärkit ja muut tarpeelliset, koska olimme ottaneet joitain yhteisiä tavaroita mukaan. Siinä sattui sitten niin, että tarvitsin kattilalle ja muille ruokatarpeille muovipussin. Olin oman varapussini jo käyttänyt muuhun. Yksi meistä löysi itseltään sitten muovipussin, jossa oli toki iso reikä ja se oli täynnä kuolleita hyttysiä, mutta se oli aivan täydellinen minun ruokatarpeilleni. Mutta tunnustan, että aika kovasti repeilimme ja naureskelimme surkeaa rikkinäistä pussia heilutellessani. Kotona moinen olisi mennyt suoraan roskiin, mutta nyt se oli arvokas tarve-esine. Mainittakoon vielä, että kaiken lisäksi olin sillä reissulla jo pussin kolmas omistaja. (Kotona heitin sen haikeana roskiin rinkkaa purkaessa..
Matka Meekolta Pitsusjärvelle on ihan hirvittävä. Reissun raskain osuus. Suurin osa matkaa on hidaskulkuista kivikkoa, ärsyttävää pusikkoa ja pisteenä I:n päälle loppumatkasta löytyy vielä juuri ennen tupaa kahlattava puro. Perillä olimme puoli neljältä aamulla väsyneinä ja nuutuneina. Tuvassa oli onneksi tilaa ja söimme siinä kunnolla, ennen nukkumaan menoa. Sitä ei voi kieltää, etteikö tällä välillä olisi ollut komeita maisemia, mutta se jää silti ikuiseksi painajaiseksi tältä reissulta. (Tästä syynä oikeastaan enemmänkin paluumatka.) Maailmankaikkeuden pisin 10 km.
Ennen tätä jaoimme tavaroita ja varmistelimme, että minulla ja serkulla on molemmilla ruoantekovärkit ja muut tarpeelliset, koska olimme ottaneet joitain yhteisiä tavaroita mukaan. Siinä sattui sitten niin, että tarvitsin kattilalle ja muille ruokatarpeille muovipussin. Olin oman varapussini jo käyttänyt muuhun. Yksi meistä löysi itseltään sitten muovipussin, jossa oli toki iso reikä ja se oli täynnä kuolleita hyttysiä, mutta se oli aivan täydellinen minun ruokatarpeilleni. Mutta tunnustan, että aika kovasti repeilimme ja naureskelimme surkeaa rikkinäistä pussia heilutellessani. Kotona moinen olisi mennyt suoraan roskiin, mutta nyt se oli arvokas tarve-esine. Mainittakoon vielä, että kaiken lisäksi olin sillä reissulla jo pussin kolmas omistaja. (Kotona heitin sen haikeana roskiin rinkkaa purkaessa..
Matka Meekolta Pitsusjärvelle on ihan hirvittävä. Reissun raskain osuus. Suurin osa matkaa on hidaskulkuista kivikkoa, ärsyttävää pusikkoa ja pisteenä I:n päälle loppumatkasta löytyy vielä juuri ennen tupaa kahlattava puro. Perillä olimme puoli neljältä aamulla väsyneinä ja nuutuneina. Tuvassa oli onneksi tilaa ja söimme siinä kunnolla, ennen nukkumaan menoa. Sitä ei voi kieltää, etteikö tällä välillä olisi ollut komeita maisemia, mutta se jää silti ikuiseksi painajaiseksi tältä reissulta. (Tästä syynä oikeastaan enemmänkin paluumatka.) Maailmankaikkeuden pisin 10 km.
Meekolta Pitsusjärvelle matkalla oli komeaa jokimaisemaa.
25.7.2015
Pitsusjärvi - Ridnitsohkka - Tunturileiri (12 km / 54 km)
Aamulla herätys "vuorisikoihin". Luulin ensin, että joku kuorsaa. Sitten heräsin enemmän ja ajattelin, että sikoja. Sitten otin korvatulpat korvista ja myssyn silmiltä ja katsoin ulos. Poroja. Kymmenittäin poroja. Ja kamala meteli. Teille, jotka ette tiedä: Poro sanoo "röh röh".
Nukuin todella huonosti. En saanut nukahdettua, sillä polviin sattui niin kovasti. Kovalla laverilla ei saanut mukavaa asentoa ja heti, kun lakkasi liikuttamasta jalkoja, polvia alkoi kolottaa. Aamulla herätessä olo oli suhteellisen huono. Nuutunut. Mutta sisulla ruokaa sisään ja leirin purku. Sitten kohti Haltia. Ennen sitä nähtiin vielä, kuinka vesitaso toi lisää porukkaa. Enpä ole ennen livenä vesitasoa nähnytkään. Näppärä peli.
Matka Haltin ja Rikkisotkan juurelle suhteellisen kiva ja helppokulkuinen polku. Alkumatka oli aika kuuma, mutta muuten se sujui kivasti kävellen. Löysimme kuin ihmeen kaupalla telttapaikan kivikosta ja pystytimme leirin. Siinä sitten erittäin hyttystäytteistä ruokailua. Koko ajan lensi hyttynen ruokakulhoon. Lopulta söin hyttysverkkoni sisällä. Tätä naurettavaa nuuskamuikkushattua olen siunannut monet kerran reissun aikana. Ensi kerralla mukaan lisää hyttysverkkoja. Sellainen kokovartaloverkko, olisi mukava. Siellä voisi ruokailla sitten rauhassa.
Ruoan jälkeen kiivettiin. Puoltoista tuntia meni teltalta huipulle. Ei liian raskas nousu, vaikka valitsimmekin aika jyrkän kohdan nousta ylös. Huipulla joskus illansuussa - yhdeksän aikaan muistaakseni. Siinä sitten juhlittiin mun kolmatta huippua (Pohjoismaiden korkeimmat huiput, enää puuttuu Islanti) sekä huomista syntymäpäivääni. Sain onnitteluja ja join tyytyväisenä pillimehun. Avasin puhelimen laittaakseni kotiväelle viestit, että turvallisesti olemme perillä. Yhden puhelunkin soitin.
Pitsusjärvi - Ridnitsohkka - Tunturileiri (12 km / 54 km)
Aamulla herätys "vuorisikoihin". Luulin ensin, että joku kuorsaa. Sitten heräsin enemmän ja ajattelin, että sikoja. Sitten otin korvatulpat korvista ja myssyn silmiltä ja katsoin ulos. Poroja. Kymmenittäin poroja. Ja kamala meteli. Teille, jotka ette tiedä: Poro sanoo "röh röh".
Nukuin todella huonosti. En saanut nukahdettua, sillä polviin sattui niin kovasti. Kovalla laverilla ei saanut mukavaa asentoa ja heti, kun lakkasi liikuttamasta jalkoja, polvia alkoi kolottaa. Aamulla herätessä olo oli suhteellisen huono. Nuutunut. Mutta sisulla ruokaa sisään ja leirin purku. Sitten kohti Haltia. Ennen sitä nähtiin vielä, kuinka vesitaso toi lisää porukkaa. Enpä ole ennen livenä vesitasoa nähnytkään. Näppärä peli.
Matka Haltin ja Rikkisotkan juurelle suhteellisen kiva ja helppokulkuinen polku. Alkumatka oli aika kuuma, mutta muuten se sujui kivasti kävellen. Löysimme kuin ihmeen kaupalla telttapaikan kivikosta ja pystytimme leirin. Siinä sitten erittäin hyttystäytteistä ruokailua. Koko ajan lensi hyttynen ruokakulhoon. Lopulta söin hyttysverkkoni sisällä. Tätä naurettavaa nuuskamuikkushattua olen siunannut monet kerran reissun aikana. Ensi kerralla mukaan lisää hyttysverkkoja. Sellainen kokovartaloverkko, olisi mukava. Siellä voisi ruokailla sitten rauhassa.
Ruoan jälkeen kiivettiin. Puoltoista tuntia meni teltalta huipulle. Ei liian raskas nousu, vaikka valitsimmekin aika jyrkän kohdan nousta ylös. Huipulla joskus illansuussa - yhdeksän aikaan muistaakseni. Siinä sitten juhlittiin mun kolmatta huippua (Pohjoismaiden korkeimmat huiput, enää puuttuu Islanti) sekä huomista syntymäpäivääni. Sain onnitteluja ja join tyytyväisenä pillimehun. Avasin puhelimen laittaakseni kotiväelle viestit, että turvallisesti olemme perillä. Yhden puhelunkin soitin.
Minä ja Möhkö Suomen huipulla.
Ja tietenkin kuvattiin! Komeat oli maisemat kohti Norjaa puolin ja toisin. Vähän jäi tämän kiipeilijän sydän kaipaamaan oikeita vuoria, mutta kyllähän näissä maisemissakin sielu lepää. Kai se johtuu siitä, että olen kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Vaikka lakea on aina se kotimaisema, niin näissä vuorissa on vaan sitä jotain... Kun käännyimme paluumatkalle, poimin taskuuni pienen kukan. Kotona sitten sen kehystin ja vein tuliaiseksi poikaystävälle. (Ihme kyllä, kukka oli melkein ehjä ja jopa tallessa vielä kotona!) Vähän päheämpi "toin sulle kukkia".
"Rikkisotkan" takana Norjan puolelta pilkotteli untuvapilvien seasta vuoria..
Matkalla alas avautui eteen kaunis auringonlasku-maisema kohti Haltia, kun yhtäkkiä takaani laulettiin kaksiäänisesti Finlandia. Kuuntelin kylmien väreiden kutitellessa pitkin kehoa. Siinä Suomen kauneimmissa maisemissa, Jumalan luomistyön äärellä, keskellä ei mitään se oli ehkä kauneinta, mitä olen kokenut.
Teltalla taas ruokaa. Siitä meni ohi kolme naista, jotka olivat ohittaneet leirimme aikaisemminkin päivällä juurikin meidän ruokaillessa. Naureskelimme siinä sitten sille, että luulevat meidän kai koko ajan syövän. :D Koska hyttysiä oli jälleen enemmän kuin tarpeeksi, päädyimme sosiaalisesti syömään muutaman metrin päässä toisistamme selkä leiriin päin ja kasvot kohti tuulta. Sillä tavalla pysyivät hyttyset poissa, jotta ruoan saattoi kauhoa turvallisesti suuhun, ilman proteiinilisää.
Illalla teltassa huomasin, että olo on aika kurja. Polvia särki jälleen nukkumaan käydessä ja minun oli kylmä. Yö teltassa oli oikeastikin kylmin koko vaelluksen aikana, kun lämpötila vajosi lähelle nollaa.
Teltalla taas ruokaa. Siitä meni ohi kolme naista, jotka olivat ohittaneet leirimme aikaisemminkin päivällä juurikin meidän ruokaillessa. Naureskelimme siinä sitten sille, että luulevat meidän kai koko ajan syövän. :D Koska hyttysiä oli jälleen enemmän kuin tarpeeksi, päädyimme sosiaalisesti syömään muutaman metrin päässä toisistamme selkä leiriin päin ja kasvot kohti tuulta. Sillä tavalla pysyivät hyttyset poissa, jotta ruoan saattoi kauhoa turvallisesti suuhun, ilman proteiinilisää.
Illalla teltassa huomasin, että olo on aika kurja. Polvia särki jälleen nukkumaan käydessä ja minun oli kylmä. Yö teltassa oli oikeastikin kylmin koko vaelluksen aikana, kun lämpötila vajosi lähelle nollaa.
Suomen kaunein maisema.. (Vaikka se onkin suurimmaksi osaksi Norjaa...)
26.7.2015
Tunturileiri - Pitsusjärvi (6 km / 60km)
Kyllä. Nukuin erittäin huonosti. Polvia särki, oli kylmä ja kohdalleni osui kuoppa, joka esti mahallaan nukkumisen. Särky oli silti pahin. Ja kylmä. Palelin koko päivän. Aamupäivällä toiset kävivät Haltilla, mutta minä makasin pussissa teltassa ja yritin olla. Söin tulehduskipulääkettä ja kuuntelin hiljaisuutta. Sain nukuttua vähän. Onneksi. Heräsin sopivasti ennen kuin alkoi sataa, ja pelastin ulkona olleita tavaroita telttaan. Sitten kuuntelin sadetta. Välillä kurkin, joka näkyisi tuttuja tyyppejä tulevan kohti kivikossa. Olen varma, että minulla on kuumetta, mutta ei ole mittaria toteamassa sitä. Muutenkin on todella kylmä. Ehkä +5 korkeintaan. Palelen, vaikka vaatetta on päällä kolme kerrosta tai kaksi ja makuupussi. Paluumatka alkaa pelottaa.
Kahden aikaan pakkaan kaiken valmiiksi. Teltta on vielä pystyssä, mutta ulkona en pärjää ilman sateen- ja tuulensuojaa, joten se joutuu jäädä. Sitten onneksi toiset palasivat ja purimme leirin yhdessä. Kävelimme noin kilometrin päähän Haltin tuvalle tekemään ruokaa, jonka tekeminen tuulessa ja sateessa olisi ollut erittäin hankalaa muuten. Tuvalla väsymys näkyi kikatteluna. Repesimme kaikki, kun kirjoitin vieraskirjaan "Tänään tuulee ja staa." Kuka kirjoittaa väärin "sataa"? :D
Sitten verkkaisesti takaisin Pitsusjärvelle. Mun osalta matka oli kamala, vaikka se oli lyhyt. Se tuntui silti aivan hirvittävän pitkältä. Onneksi suunnittelimme tästä päivästä kevyen. Jalat on kipeät, kehossa on motorisia vaikeuksia ja väsyttää. Kolme tuntia olivat pitkät, mutta tuvassa oli onneksi tilaa. Siellä kohtasimme kivoja kanssamatkalaisia, jotka olimme nähneet jo aikaisemmin (he tulivat sillä vesitasolla).
Iltaa kohti sää alkoi huonontua, mutta päätin kuitenkin jaksaa pesulle järveen. Vesi oli kylmää ja tuuli hankaloitti, mutta sain itseni pestyä ja puhtaat vaatteet päälle. Sitten sain vahvoja tulehduskipulääkkeitä ja kuumaa teetä. Iltapuuro oli vaikea saada alas. Maha tuntui kipeältä syömisen jälkeen. Vasen isovarpaankynsi vaikuttaa vähän ärtyneeltä, pitää kehitellä siihen jotain pehmustetta.
Iltapalalla söimme mun synttäreiden kunniaksi suklaata ja keksejä, joiden päällä oli marmeladia. Täytyy sanoa, että oli kyllä erikoinen synttäripäivä. Mieleenpainuvan kylmä ja kipeä.
Tunturileiri - Pitsusjärvi (6 km / 60km)
Kyllä. Nukuin erittäin huonosti. Polvia särki, oli kylmä ja kohdalleni osui kuoppa, joka esti mahallaan nukkumisen. Särky oli silti pahin. Ja kylmä. Palelin koko päivän. Aamupäivällä toiset kävivät Haltilla, mutta minä makasin pussissa teltassa ja yritin olla. Söin tulehduskipulääkettä ja kuuntelin hiljaisuutta. Sain nukuttua vähän. Onneksi. Heräsin sopivasti ennen kuin alkoi sataa, ja pelastin ulkona olleita tavaroita telttaan. Sitten kuuntelin sadetta. Välillä kurkin, joka näkyisi tuttuja tyyppejä tulevan kohti kivikossa. Olen varma, että minulla on kuumetta, mutta ei ole mittaria toteamassa sitä. Muutenkin on todella kylmä. Ehkä +5 korkeintaan. Palelen, vaikka vaatetta on päällä kolme kerrosta tai kaksi ja makuupussi. Paluumatka alkaa pelottaa.
Kahden aikaan pakkaan kaiken valmiiksi. Teltta on vielä pystyssä, mutta ulkona en pärjää ilman sateen- ja tuulensuojaa, joten se joutuu jäädä. Sitten onneksi toiset palasivat ja purimme leirin yhdessä. Kävelimme noin kilometrin päähän Haltin tuvalle tekemään ruokaa, jonka tekeminen tuulessa ja sateessa olisi ollut erittäin hankalaa muuten. Tuvalla väsymys näkyi kikatteluna. Repesimme kaikki, kun kirjoitin vieraskirjaan "Tänään tuulee ja staa." Kuka kirjoittaa väärin "sataa"? :D
Sitten verkkaisesti takaisin Pitsusjärvelle. Mun osalta matka oli kamala, vaikka se oli lyhyt. Se tuntui silti aivan hirvittävän pitkältä. Onneksi suunnittelimme tästä päivästä kevyen. Jalat on kipeät, kehossa on motorisia vaikeuksia ja väsyttää. Kolme tuntia olivat pitkät, mutta tuvassa oli onneksi tilaa. Siellä kohtasimme kivoja kanssamatkalaisia, jotka olimme nähneet jo aikaisemmin (he tulivat sillä vesitasolla).
Iltaa kohti sää alkoi huonontua, mutta päätin kuitenkin jaksaa pesulle järveen. Vesi oli kylmää ja tuuli hankaloitti, mutta sain itseni pestyä ja puhtaat vaatteet päälle. Sitten sain vahvoja tulehduskipulääkkeitä ja kuumaa teetä. Iltapuuro oli vaikea saada alas. Maha tuntui kipeältä syömisen jälkeen. Vasen isovarpaankynsi vaikuttaa vähän ärtyneeltä, pitää kehitellä siihen jotain pehmustetta.
Iltapalalla söimme mun synttäreiden kunniaksi suklaata ja keksejä, joiden päällä oli marmeladia. Täytyy sanoa, että oli kyllä erikoinen synttäripäivä. Mieleenpainuvan kylmä ja kipeä.
27.7.2015
Pitsusjärvi - Meeko (10 km / 70 km)
Nukuin todella hyvin. Tai ainakin olosuhteisiin nähden todella hyvin. Aamulla keli ihan hirvittävän huono. Sumuista, suttuista, tuulee myrskyisästi ja vesi sataa vaakatasossa vastaan. Pelkkä ulkovessaan kipittäminen kastelee kaikki paikat. Onneksi edessä reissun toinen kevyt päivä, sillä kukaan meistä ei halua enää yhdistää painajaisväliä toiseen väliin. Lähteminen pelottaa. Keli on huono, matka kivikkoinen ja hankala ja olo on valmiiksi kuumeinen, sairas ja heikko. Pakotin aamupuuron alas, mutta samantien maha tuli kipeäksi. Sain mahalääkkeitä, joista luultavasti oli hyötyä, sillä ruoka pysyi sisällä. Panin merkille myös, että isovarpaat ovat tunnottomat (normaalia vaelluksen yhteydessä).
Iltapäivällä uskaltauduimme lähtemään liikkeelle. Liikuin muiden perässä utuisesti. Toisessa kädessä vaellussauva, toinen roikkuu voimattomana vierellä. Rinkka tuntuu onneksi jo kevyemmältä kuin tullessa. Polvet, nilkat, lonkat, olkapäät ovat kaikki kipeät. Maha kouristelee. Kuumetta. Epäilen, että olen saanut jonkinlaisen yleisen tulehdustilan. On vaikea jättää Pitsusjärvi taakse, sillä seuraavan kerran kenttää on noin 25 km päässä. Sinne täytyy vaeltaa kaksi päivää. Mutta en halua jäädäkään. Jokin saa minut jatkamaan. On vain pakko seurata laumaa. En halua jäädä yksin. Sitä paitsi minulla ei ollut aavistustakaan, koska seuraava vesitaso tulisi järvelle. Koska myrsky loppuisi? Entä koska seuraavat asiakkaat saapuisivat? (Itse asiassa huomasin seuraavan kerran vesitason juurikin about siinä tunturin laella, jossa saavuimme jälleen puhelinverkon kantaman päähän.)
Parin kilometrin jälkeen kello vasemmassa kädessä alkoi puristaa ja löysensin sitä. Ihmettelin pää sumuisena, miksi olin laittanut sen niin kireälle. Jatkoimme matkaa. Liukastelimme kivikossa. Maa oli mutaista, kivet märkiä ja koko ajan tuuli ja satoi suoraan edestä. Puolivälissä olin alusvaatteita myöden märkä - myös kengät ja sukat. Polviin sattuu, mikä tekee kulkemisesta vielä hitaampaa. Yritän muistaa juoda koko ajan. Kompastun samoihin kiviin. Olen huolissani siitä, kuinka pahasti rinkkani on kastunut.
En ole koskaan kävellyt niin pitkää matkaa. Kävelimme hiljaa puurtaen. Emme juuri pitäneet taukoja, sillä sateessa oli inhottava pysähtyä. Silti pääsimme Meekolle vain viidessä tunnissa. Kahdeksalta pömähdimme paikalle pieneen tupaan, jossa meitä oli pian 13 lämmittelemässä ja kuivattelemassa. 9 jäi yöksi tupaan, mutta sopu antoi sijaa ja pari urheaa miestä nukkui lattialla.
Kun pääsin sisälle, riisuin kaikki vaatteet ja vaihdoin kuivaa ylle. En välittänyt siitä, että joku näkee, sillä olo oli kamala ja hätä suuri. Siinä riisuessa tajusin, että vasen käteni on turvonnut. Ja tunnoton. Koko käsivarsi oli tunnoton, sen liikuttaminen oli hankalaa ja käsi oli kerännyt nestettä ja turvonnut niin, ettei rystysiä erottanut. Puin nopeasti kuivaa ylle ja istuin tuvan nurkkaan hieromaan kättä. Siinä hetkessä meinasi tulla itku. Kun ymmärsin, että se, mitä tänään tein - päätös lähteä myrskyyn kävelemään - saattoi olla tyhmin, mitä olen koskaan tehnyt. Apua ei voi soittaa ja vaikka paikalla oli 12 muuta ihmistä, eivät he voi tarjota kuin sympatiaa. (Tosin minulle tarjottiin kuumaa rommia ja findrexiä, joista jälkimmäisen otin kiitollisena vastaan. Kiitos tästä Sinulle ihana ystävä, jonka nimeä en edes tiedä. Harmi, ettemme kohdanneet enää loppumatkasta, että olisin voinut paremmin kiittää sinua.)
Uneton yö kuumassa ja kosteassa tuvassa sai miettimään moneen kertaan MITÄ tapahtuu, jos en pysty jatkamaan aamulla matkaa. Se oli aihe, jota emme juurikaan ääneen lausuneet vaellustovereideni kanssa. Vaihdoimme vain hiljaisia katseita, sillä kaikki me tiesime, että ruokaa ei ole enää ylimääräiseen vaelluspäivään, jonka olemme jo käyttäneet hidastaessamme tätä päivää varten.
Pitsusjärvi - Meeko (10 km / 70 km)
Nukuin todella hyvin. Tai ainakin olosuhteisiin nähden todella hyvin. Aamulla keli ihan hirvittävän huono. Sumuista, suttuista, tuulee myrskyisästi ja vesi sataa vaakatasossa vastaan. Pelkkä ulkovessaan kipittäminen kastelee kaikki paikat. Onneksi edessä reissun toinen kevyt päivä, sillä kukaan meistä ei halua enää yhdistää painajaisväliä toiseen väliin. Lähteminen pelottaa. Keli on huono, matka kivikkoinen ja hankala ja olo on valmiiksi kuumeinen, sairas ja heikko. Pakotin aamupuuron alas, mutta samantien maha tuli kipeäksi. Sain mahalääkkeitä, joista luultavasti oli hyötyä, sillä ruoka pysyi sisällä. Panin merkille myös, että isovarpaat ovat tunnottomat (normaalia vaelluksen yhteydessä).
Iltapäivällä uskaltauduimme lähtemään liikkeelle. Liikuin muiden perässä utuisesti. Toisessa kädessä vaellussauva, toinen roikkuu voimattomana vierellä. Rinkka tuntuu onneksi jo kevyemmältä kuin tullessa. Polvet, nilkat, lonkat, olkapäät ovat kaikki kipeät. Maha kouristelee. Kuumetta. Epäilen, että olen saanut jonkinlaisen yleisen tulehdustilan. On vaikea jättää Pitsusjärvi taakse, sillä seuraavan kerran kenttää on noin 25 km päässä. Sinne täytyy vaeltaa kaksi päivää. Mutta en halua jäädäkään. Jokin saa minut jatkamaan. On vain pakko seurata laumaa. En halua jäädä yksin. Sitä paitsi minulla ei ollut aavistustakaan, koska seuraava vesitaso tulisi järvelle. Koska myrsky loppuisi? Entä koska seuraavat asiakkaat saapuisivat? (Itse asiassa huomasin seuraavan kerran vesitason juurikin about siinä tunturin laella, jossa saavuimme jälleen puhelinverkon kantaman päähän.)
Parin kilometrin jälkeen kello vasemmassa kädessä alkoi puristaa ja löysensin sitä. Ihmettelin pää sumuisena, miksi olin laittanut sen niin kireälle. Jatkoimme matkaa. Liukastelimme kivikossa. Maa oli mutaista, kivet märkiä ja koko ajan tuuli ja satoi suoraan edestä. Puolivälissä olin alusvaatteita myöden märkä - myös kengät ja sukat. Polviin sattuu, mikä tekee kulkemisesta vielä hitaampaa. Yritän muistaa juoda koko ajan. Kompastun samoihin kiviin. Olen huolissani siitä, kuinka pahasti rinkkani on kastunut.
En ole koskaan kävellyt niin pitkää matkaa. Kävelimme hiljaa puurtaen. Emme juuri pitäneet taukoja, sillä sateessa oli inhottava pysähtyä. Silti pääsimme Meekolle vain viidessä tunnissa. Kahdeksalta pömähdimme paikalle pieneen tupaan, jossa meitä oli pian 13 lämmittelemässä ja kuivattelemassa. 9 jäi yöksi tupaan, mutta sopu antoi sijaa ja pari urheaa miestä nukkui lattialla.
Kun pääsin sisälle, riisuin kaikki vaatteet ja vaihdoin kuivaa ylle. En välittänyt siitä, että joku näkee, sillä olo oli kamala ja hätä suuri. Siinä riisuessa tajusin, että vasen käteni on turvonnut. Ja tunnoton. Koko käsivarsi oli tunnoton, sen liikuttaminen oli hankalaa ja käsi oli kerännyt nestettä ja turvonnut niin, ettei rystysiä erottanut. Puin nopeasti kuivaa ylle ja istuin tuvan nurkkaan hieromaan kättä. Siinä hetkessä meinasi tulla itku. Kun ymmärsin, että se, mitä tänään tein - päätös lähteä myrskyyn kävelemään - saattoi olla tyhmin, mitä olen koskaan tehnyt. Apua ei voi soittaa ja vaikka paikalla oli 12 muuta ihmistä, eivät he voi tarjota kuin sympatiaa. (Tosin minulle tarjottiin kuumaa rommia ja findrexiä, joista jälkimmäisen otin kiitollisena vastaan. Kiitos tästä Sinulle ihana ystävä, jonka nimeä en edes tiedä. Harmi, ettemme kohdanneet enää loppumatkasta, että olisin voinut paremmin kiittää sinua.)
Uneton yö kuumassa ja kosteassa tuvassa sai miettimään moneen kertaan MITÄ tapahtuu, jos en pysty jatkamaan aamulla matkaa. Se oli aihe, jota emme juurikaan ääneen lausuneet vaellustovereideni kanssa. Vaihdoimme vain hiljaisia katseita, sillä kaikki me tiesime, että ruokaa ei ole enää ylimääräiseen vaelluspäivään, jonka olemme jo käyttäneet hidastaessamme tätä päivää varten.
28.7.2015
Meeko - Kuonjarjoki - Saarijärvi (20 km / 90 km)
Lähdimme ensimmäisinä tuvalta pieneen sateeseen. Olimme matkassa jo kymmenen aikaan, mikä oli meiltä aikaisin. Olo oli hieman parempi, vaikka aamupuuron syöminen olikin jälleen työtä. Onneksi reitti Kuonjarjoelle oli helppo (ehkä reitin helpoin väli) ja se taittui ennätyksellisesti kolmessa tunnissa. Vasen käsi alkoi jälleen turvota, mutta vaihdoin vaellussauvan siihen käteen ja se sai nesteet liikkeelle, vaikka tuntuikin aluksi ikävältä.
Alkumatka sujui nopeasti ja kivasti, mutta loppumatkasta paketti levisi taas ja joka paikkaa alkoi särkeä. Kuonjarjoen tuvalle saavuttaessa olin aivan rikki. Kuvailin matkapäiväkirjan sivuilla oloani asteikolla 0-10 numerolla 8. Onneksi tuvassa oli tilaa, lämmintä ja kuivaa. Päätimme pitää kunnon tauon - syödä, levätä ja kerätä itsemme. Ruoka teki hyvää, vaikka oli vaikea saada se pysymään alhaalla. Söin myös suklaata ja suolapähkinöitä, join paljon vettä ja lepäsin makuualustalla pitkän tovin. Särkylääke alkoi taas vaikuttaa ja olo alkoi hitaasti kohentua.
Kuin varkain kello oli neljä ja tuli lähdön aika. Jo aamulla toiset olivat ottaneet osan tavaroistani kannettavaksi, joten kevyt rinkka ei tuntunut selässä oikeastaan miltään. On helpompi lähteä liikkeelle, kun tiedän, että tunturin laelle päästyämme, puhelin löytää taas kentää, mikä tarkoittaa sitä, että tarvittaessa voin soittaa apua. Huoli serkusta on kasvanut edellisillasta saakka, ja heti tunturin päältä soitankin hänelle selvittääkseni, miten hän selvisi myrskystä, ja onko hän jo autolla ja ehjä. Hän on turvassa. Korkeintaan tylsistynyt, mutta täysin kunnossa.
Kuljemme viimeisen taipaleen hitaasti. Polvissa vihloo välillä ikävästi ja yritän varoa myös varpaita. Vasemmassa jalassa kynsi on prosessissa - kynsinauha on turvonnut ja kynsi vaalennut. Pelkään, että se lähtee irti. Viimeiset kilometrit vaikeaa kivikkoa ennen Saarijärven tupaa ovat harjottavia, mutta selviämme. Viimein olemme pitkän päivän päätteeksi Saarijärven tuvalla. Tupa on aika täynnä ja siellä on kuuma, joten pystytämme suosista teltan pihaan. Sitten ruokaa ja olemista. Matkan varrelta vielä hauska asiayhteydestä irrotettu huudahdus, kun kesken kaiken huusin muille: "Apua, mun sukka lähti irti!" (Eli, kuten kaikki ymmärsivät, joenylityksestä märkä ja rinkan remmissä kuivumassa ollut toinen sukka irtosi ja tippui maahan.)
Teltassa fiilistelen yksin ennen nukkumaanmenoa - muut ovat ulkona nauttimassa viimeisestä illasta. Yhtäkkiä tuntuu siltä, että tämä meni todella nopeasti. Käsittämättömän nopeasti. Yhtäkkiä olimme takaisin, vaikka juuri vasta hajoilin tuossa samassa mäessä menomatkalla. Olen yhtäkkiä hirvittävän ylpeä ja ihmeissäni siitä, millä voimalla olen kävellyt 40 km Haltin juurelta takaisin tänne. Tänään matkaa ovat piristäneet myös puhelimeen ärhäkästi saapuneet onnitteluviestit ystäviltä. Haikeana asetuin viimein unille malttamattomana siitä, että huomenna olen autolla. Poissa täältä. Selvinnyt.
Meeko - Kuonjarjoki - Saarijärvi (20 km / 90 km)
Lähdimme ensimmäisinä tuvalta pieneen sateeseen. Olimme matkassa jo kymmenen aikaan, mikä oli meiltä aikaisin. Olo oli hieman parempi, vaikka aamupuuron syöminen olikin jälleen työtä. Onneksi reitti Kuonjarjoelle oli helppo (ehkä reitin helpoin väli) ja se taittui ennätyksellisesti kolmessa tunnissa. Vasen käsi alkoi jälleen turvota, mutta vaihdoin vaellussauvan siihen käteen ja se sai nesteet liikkeelle, vaikka tuntuikin aluksi ikävältä.
Alkumatka sujui nopeasti ja kivasti, mutta loppumatkasta paketti levisi taas ja joka paikkaa alkoi särkeä. Kuonjarjoen tuvalle saavuttaessa olin aivan rikki. Kuvailin matkapäiväkirjan sivuilla oloani asteikolla 0-10 numerolla 8. Onneksi tuvassa oli tilaa, lämmintä ja kuivaa. Päätimme pitää kunnon tauon - syödä, levätä ja kerätä itsemme. Ruoka teki hyvää, vaikka oli vaikea saada se pysymään alhaalla. Söin myös suklaata ja suolapähkinöitä, join paljon vettä ja lepäsin makuualustalla pitkän tovin. Särkylääke alkoi taas vaikuttaa ja olo alkoi hitaasti kohentua.
Kuin varkain kello oli neljä ja tuli lähdön aika. Jo aamulla toiset olivat ottaneet osan tavaroistani kannettavaksi, joten kevyt rinkka ei tuntunut selässä oikeastaan miltään. On helpompi lähteä liikkeelle, kun tiedän, että tunturin laelle päästyämme, puhelin löytää taas kentää, mikä tarkoittaa sitä, että tarvittaessa voin soittaa apua. Huoli serkusta on kasvanut edellisillasta saakka, ja heti tunturin päältä soitankin hänelle selvittääkseni, miten hän selvisi myrskystä, ja onko hän jo autolla ja ehjä. Hän on turvassa. Korkeintaan tylsistynyt, mutta täysin kunnossa.
Kuljemme viimeisen taipaleen hitaasti. Polvissa vihloo välillä ikävästi ja yritän varoa myös varpaita. Vasemmassa jalassa kynsi on prosessissa - kynsinauha on turvonnut ja kynsi vaalennut. Pelkään, että se lähtee irti. Viimeiset kilometrit vaikeaa kivikkoa ennen Saarijärven tupaa ovat harjottavia, mutta selviämme. Viimein olemme pitkän päivän päätteeksi Saarijärven tuvalla. Tupa on aika täynnä ja siellä on kuuma, joten pystytämme suosista teltan pihaan. Sitten ruokaa ja olemista. Matkan varrelta vielä hauska asiayhteydestä irrotettu huudahdus, kun kesken kaiken huusin muille: "Apua, mun sukka lähti irti!" (Eli, kuten kaikki ymmärsivät, joenylityksestä märkä ja rinkan remmissä kuivumassa ollut toinen sukka irtosi ja tippui maahan.)
Teltassa fiilistelen yksin ennen nukkumaanmenoa - muut ovat ulkona nauttimassa viimeisestä illasta. Yhtäkkiä tuntuu siltä, että tämä meni todella nopeasti. Käsittämättömän nopeasti. Yhtäkkiä olimme takaisin, vaikka juuri vasta hajoilin tuossa samassa mäessä menomatkalla. Olen yhtäkkiä hirvittävän ylpeä ja ihmeissäni siitä, millä voimalla olen kävellyt 40 km Haltin juurelta takaisin tänne. Tänään matkaa ovat piristäneet myös puhelimeen ärhäkästi saapuneet onnitteluviestit ystäviltä. Haikeana asetuin viimein unille malttamattomana siitä, että huomenna olen autolla. Poissa täältä. Selvinnyt.
29.7.2015
Saarijärvi - Kilpisjärvi (auto) (12 km / 102 km)
Nukuin ihan hyvin. Herättiin jo ennen yhdeksää ja oltiinkin hyvissä ajoin syömässä aamupalaa. Yritin syödä ison kattilan puuroa, mutta sain alas vain muutaman lusikallisen. Toiset antoivat minulle vähän hapankorppua, jota nakersin sitten pahimpaan nälkään. Se meni paremmin alas.
PITKÄ viimeinen taival. Pitkä. Alkumatka meni ihan mukavassa säässä, mutta sitten se muuttui kylmäksi - kuumaksi - sateiseksi - hyttyselliseksi. Eli kaikki oli huonosti. Suurin osa matkasta polku oli upottavan märkä, mikä aiheutti vielä lisähaasteita. Matkaan kului 5 tuntia. Olin ihan loppu. Keho täysin voimaton. Yritän koko ajan nakertaa hapankorppua tai pähkinöitä, mutta se on aika laiha lohtu. Perillä odottava suihku motivoi eniten. Voin sanoa, että sitä haisee omastakin mielestään pahalta, kun ei ole seitsemään päivään käynyt kunnolla pesulla...
Vasempaan isovarpaaseen askartelin lasta-tuki-jutun Saarijärvellä kynttä suojaamaan. Käytin siihen sideharsoa, jeesusteippiä, haavateippiä ja pillimehun pakkausta. Hieno tuli. :D Hienosti se auttoi ja piti varmaan suojassa koko loppumatkan.
Viimeiset 2 km olivat todella pitkät. Ne ei tuntuneet loppuvan koskaan! Kaiken lisäksi alkoi sataa vettä. Sitä vain koko ajan odotti, että koska auto tulee näkyviin... Vastaan tuli iloisen näköisiä vaeltajia, jotka olivat vasta menossa, ja teki mieli sanoa heille, että kääntyisivät takaisin... :D Oli todella vaikea kävellä hitaasti, vauhti vain kasvoi koko ajan. Oli ihan pakko vaan välillä hokea itselleen, että "rauhallisesti, rauhallisesti". En todellakaan halunnut mitään viime hetken nyrjähtänyttä nilkkaa.
Kun viimein pääsin autolle, niin pääsi ihan nauru ääneen. Hymy oli leveä ja olo ihana! Serkun näkeminen oli hienoa pitkän tauon ja huolen jälkeen. Vihdoin olimme siinä kaikki. Perillä.
Pakkasimme nopeasti rinkat ja vaelluskamat takakonttiin ja ajoimme retkeilykeskukselle. Siellä oli sopivasti saunavuorot juuri alkaneet, joten kävimme saunassa ja söimme sen jälkeen seisovasta pöydästä ihanaa tavallista ruokaa. Join juomapöydän ääressä kaipaamaami maitoa pari lasia, ennen kuin lähdin pöytään maitolasini kanssa ja leipäpöydästä otin ylimääräisen voinapin syötäväksi. Siitä huolimatta, että maha tuli taas kipeäksi, söin hyvällä ruokahalulla vatsani täyteen.
Sitten taas auton kyytiin. Seuraavana aamuna pikkutuinnella oltiin kotona ja muistaakseni seiskalta olen itse ollut nukkumassa. Väsyneenä, sairaana, jalat rikki ja turvonneenä sekä äärimmäisen onnellisena tyynystä, sisävessasta, jääkaapista, sängystä, puhelimen toimivuudesta ja siitä, ettei koko omaisuutta tarvitse kantaa mukana. Niin ja jostain muista kuin vaelluskengistä. <3
Saarijärvi - Kilpisjärvi (auto) (12 km / 102 km)
Nukuin ihan hyvin. Herättiin jo ennen yhdeksää ja oltiinkin hyvissä ajoin syömässä aamupalaa. Yritin syödä ison kattilan puuroa, mutta sain alas vain muutaman lusikallisen. Toiset antoivat minulle vähän hapankorppua, jota nakersin sitten pahimpaan nälkään. Se meni paremmin alas.
PITKÄ viimeinen taival. Pitkä. Alkumatka meni ihan mukavassa säässä, mutta sitten se muuttui kylmäksi - kuumaksi - sateiseksi - hyttyselliseksi. Eli kaikki oli huonosti. Suurin osa matkasta polku oli upottavan märkä, mikä aiheutti vielä lisähaasteita. Matkaan kului 5 tuntia. Olin ihan loppu. Keho täysin voimaton. Yritän koko ajan nakertaa hapankorppua tai pähkinöitä, mutta se on aika laiha lohtu. Perillä odottava suihku motivoi eniten. Voin sanoa, että sitä haisee omastakin mielestään pahalta, kun ei ole seitsemään päivään käynyt kunnolla pesulla...
Vasempaan isovarpaaseen askartelin lasta-tuki-jutun Saarijärvellä kynttä suojaamaan. Käytin siihen sideharsoa, jeesusteippiä, haavateippiä ja pillimehun pakkausta. Hieno tuli. :D Hienosti se auttoi ja piti varmaan suojassa koko loppumatkan.
Viimeiset 2 km olivat todella pitkät. Ne ei tuntuneet loppuvan koskaan! Kaiken lisäksi alkoi sataa vettä. Sitä vain koko ajan odotti, että koska auto tulee näkyviin... Vastaan tuli iloisen näköisiä vaeltajia, jotka olivat vasta menossa, ja teki mieli sanoa heille, että kääntyisivät takaisin... :D Oli todella vaikea kävellä hitaasti, vauhti vain kasvoi koko ajan. Oli ihan pakko vaan välillä hokea itselleen, että "rauhallisesti, rauhallisesti". En todellakaan halunnut mitään viime hetken nyrjähtänyttä nilkkaa.
Kun viimein pääsin autolle, niin pääsi ihan nauru ääneen. Hymy oli leveä ja olo ihana! Serkun näkeminen oli hienoa pitkän tauon ja huolen jälkeen. Vihdoin olimme siinä kaikki. Perillä.
Pakkasimme nopeasti rinkat ja vaelluskamat takakonttiin ja ajoimme retkeilykeskukselle. Siellä oli sopivasti saunavuorot juuri alkaneet, joten kävimme saunassa ja söimme sen jälkeen seisovasta pöydästä ihanaa tavallista ruokaa. Join juomapöydän ääressä kaipaamaami maitoa pari lasia, ennen kuin lähdin pöytään maitolasini kanssa ja leipäpöydästä otin ylimääräisen voinapin syötäväksi. Siitä huolimatta, että maha tuli taas kipeäksi, söin hyvällä ruokahalulla vatsani täyteen.
Sitten taas auton kyytiin. Seuraavana aamuna pikkutuinnella oltiin kotona ja muistaakseni seiskalta olen itse ollut nukkumassa. Väsyneenä, sairaana, jalat rikki ja turvonneenä sekä äärimmäisen onnellisena tyynystä, sisävessasta, jääkaapista, sängystä, puhelimen toimivuudesta ja siitä, ettei koko omaisuutta tarvitse kantaa mukana. Niin ja jostain muista kuin vaelluskengistä. <3
Nyt pari viikkoa reissun jälkeen olo alkaa olla jo lähes normaali. Polvet on vielä jonkun verran hellinä, mutta joka päivä paremmat. Lääkärissä kävin reissun jälkeen ja totesivat siellä, että sydämestä löytyy rasituksen jäljiltä lisälyöntejä ja syke muutenkin pomppi vähän sinne tänne, mutta lepoa vaan ja sillä pitäis mennä. Ainakaan vielä ei ole tullut mitään tarvetta lähteä takaisin lekuriin.
Sen tällainen pitkä vaellus kyllä opetti, miten tärkeitä muut ihmiset ovat. Ja miten vähällä ihminen selviää. Miten paljon meillä kaikilla onkaan tavaraa, että selviämme arjesta, ja silti kaikki, mitä tarvitsen, mahtuu pieneen rinkkaan ja sitä jaksaa vieläpä kantaa mukanaan. Erittäin pysäyttävää. Samoin oma pää ja omat ajatukset tulee tutuiksi. Se, miten hyvin sietää hiljaisuutta. Ja olemista offline. Itse yllätyin vähän, miten helppo oli jatkaa reissun jälkeen tietokone-lakkoa. Somestakin olen pysynyt suurinpiirtein pois - mitä nyt viestejä lukenut muutaman kerran puhelimella. Jotenkin on vain mukava olla läsnä. Ihan tässä todellisessa omassa elämässäni.
Mutta ettei mene jeesusteluksi, niin television avasin kyllä heti, kun seuraavana päivänä heräsin. Ja sitä olen kaivannut ja sen äärellä olen hengaillut ja rentoutunut nyt reissun jälkeen lempisarjojani seuraten. Nyt täältä mukavasta ja lämpöisestä kodista on kiva lopettaa tämä postaus tähän ja antaa mielen taas tuudittua tähän normaaliin arkeen. Reipasta syksyä kaikille!
Sen tällainen pitkä vaellus kyllä opetti, miten tärkeitä muut ihmiset ovat. Ja miten vähällä ihminen selviää. Miten paljon meillä kaikilla onkaan tavaraa, että selviämme arjesta, ja silti kaikki, mitä tarvitsen, mahtuu pieneen rinkkaan ja sitä jaksaa vieläpä kantaa mukanaan. Erittäin pysäyttävää. Samoin oma pää ja omat ajatukset tulee tutuiksi. Se, miten hyvin sietää hiljaisuutta. Ja olemista offline. Itse yllätyin vähän, miten helppo oli jatkaa reissun jälkeen tietokone-lakkoa. Somestakin olen pysynyt suurinpiirtein pois - mitä nyt viestejä lukenut muutaman kerran puhelimella. Jotenkin on vain mukava olla läsnä. Ihan tässä todellisessa omassa elämässäni.
Mutta ettei mene jeesusteluksi, niin television avasin kyllä heti, kun seuraavana päivänä heräsin. Ja sitä olen kaivannut ja sen äärellä olen hengaillut ja rentoutunut nyt reissun jälkeen lempisarjojani seuraten. Nyt täältä mukavasta ja lämpöisestä kodista on kiva lopettaa tämä postaus tähän ja antaa mielen taas tuudittua tähän normaaliin arkeen. Reipasta syksyä kaikille!
Halti ja sen takanaa Norjan vuoret auringon laskiessa "Rikkisotkan" huipulta kuvattuna.
RSS Feed