Oi Valencia! Miten ihmeessä mun pitäisi onnistua tiivistämään tämä yhteen blogipostaukseen! Olen kypsytellyt tätä nyt useamman päivän mielessäni, mutta pakko kai se on tarttua toimeen ja kirjoittaa menemään. Ei tästä muuten mitään tule. Ensin kuvagalleriaa reissusta ja sen alta löytyy sitten päivä päivältä selonteko matkasta.
Taustatyömatkani ratamoottoripyöräilyn
Moto2 ja Moto3 -sarjojen talvitesteihin Valenciaan
Sunnuntai 4.2.
Reilu viikko sitten heräsin -17 asteen pakkasessa Tampereella ja hyppäsin junaan seiskalta aamulla. Lento kohti Amsterdamia lähti kahdelta ja siellä reilun tunnin odottelun jälkeen jatkoyhteys kohti Valenciaa. Perillä odotti etukäteen tilattu kuljetus Hotel La Carretaan, ja huoneen sängylle romahdin hieman ennen yhdeksää. Täpistelin. Purin laukut. Kävin ulkona kävelemässä ja naapurissa olevalla huoltoasemalla ostamassa juomavettä. Söin Suomesta tuotua salmiakkia. Totesin, ettei televisiosta ole mitään hyötyä, koska kaikki on dubattu espanjaksi, joten käynnistin Netflixin ja katsoin Dirk Gentryn holistista etsivätoimistoa.
Maanantai 5.2.
Aamupäivällä lähdin kävellen tutkimaan, miten hotellilta pääsi Ricardo Tormon radalle, ja kävin ensimmäisellä tutkimusmatkallani. Portinvartija päästi sisään, joten kävin seuraamassa varikkoalueen heräämistä jonkin aikaa. Kovalla tohinalla siellä jo pystytettiin ja työskenneltiin. Varsinaiset testit alkaisivat vasta tiistaina. Päivä oli mukavan lämmin; lämpötila pyöri kymmenen asteen molemmin puolin.
Iltapäivällä koin pahoja vieroitusoireita pyöräilystä, mikä ajoi minut juoksulenkille hotellin ja radan välisille kukkuloille. Pyörin alueella viiden kilometrin verran, ja kävin samalla kuvailemassa maisemia. Suihkun jälkeen lähdin uudestaan ulkoilemaan, tällä kertaa toiseen suuntaan. Kävelin parin kilometrin päässä olevalle huoltoasemalle ja takaisin. Yritin rauhoittua. Ei tullut mitään, joten lähdin vielä auringon laskettua (siinä seitsemän jälkeen) uudestaan kävellen katsomaan rataa. Se veti minua koko viikon puoleensa kuin lamppu yöperhosta.
Tiistai 6.2.
Talvitestien ensimmäinen päivä oli koleahko ja märkä, joten radalla ei vielä ollut hirveästi toimintaa. Oma aamupäivä meni Dornan toimistolla Media centerissä selvitellessä kulkulupia ja muita käytännön asioita, sainkin lopulta media-liivin, jolla pääsisin kulkemaan vapaasti varikolla. Hirmu ystävällistä porukkaa, ja kun oikea ihminen löytyi, hän totesi samantien: "Oh, you are Tiina!" Minua siis osattiin odottaa.
Ensimmäinen moottoripyörä pärisi ulkona, kun lähdin Media centeristä, joten suuntasin kattoterassille katsomaan. Yksi moottoripyörä ajoi märkää rataa ympäri. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin livenä kisapyörän ajavan radalla. Kuskikin oli kirjailijalle tuttu, sveitsiläinen Dominique Aegerter, joka on inspiroinut minua valtavasti kirjan kanssa. Äärimmäisen hyvä aloitus testiviikolle!
Sitten soitin tiimille. Olin ennalta sopinut vierailevani suomalaisen Aki Ajon omistamassa RedBull KTM Ajo Motorsport -tiimissä testien ajan seuraamassa tiimin työskentelyä sekä varikon tapahtumia. Soitto Akille, ohjeet oikeaan rekkaan varikon toisessa päässä ja olin perillä. Lyhyt keskustelu Akin kanssa, jonka jälkeen jatkoin esittelykierrokselle boksiin Tomasin kanssa. Miljoona kysymystä, päänräjäyttävä määrä infoa ja reilut kaksikymmentä uutta kasvoa heti alkuun.
Tiistaina tiimissä ei ajettu kummallakaan puolella (Ajolla on sekä Moto2 että Moto3 tiimit), joten sain rauhassa tutustua boksiin ja pyöriin, siihen mitä tapahtuu ja kuka tekee mitäkin. Ehdin myös käydä ulkona ja muualla varikolla sekä kartoittaa tarkemmin aluetta ja käydä tutustumassa katsomoon. Iltapäivä kului kuitenkin suurelta osin boksissa ja ulkoa kuului kahden minuutin välein ohiajavan moottoripyörän kimeä "nnnnnnnniiiiuuuuuuu", joka sai hymyn huulille joka kerta. Monitoreista pystyin seuraamaan, kuka siellä kaasutteli ja miten lujaa.
Vähän ennen kuutta lähdin takaisin hotellille jalat varsin väsyneinä kaikesta seisomisesta ja maanantain lähes 15 kilometrin lenkkeilyistä. Aki osui boksille sopivasti ennen lähtöä, joten juteltiin siinä vielä hyvä tovi, ennen kuin tein lähtöä. Jännittyneenä odotin jo seuraavaa päivää ja testien alkamista.
Keskiviikko 7.2.
Toinen testipäivä. Meteliä; moottorien ulinaa, pärinää ja karjuntaa. Niin paljon uusia juttuja, että kynä sauhuaa koko ajan muistiinpanoja pieneen vihkoon. Se, mitä televiossa näkee, alkaa erottua siitä, mitä on todellista. Parasta on seisoa varikkosuoralla ja katsella ohiajavia pyöriä. Kuunnella rajoittimen säksätystä, kun pyörä ajaa kuuttakymppiä varikkosuoraa, ja sitten kuulla se kimeä viuh, kun toinen ajaa reipasta kahtasataa ohitse. Kypärä vilahtaa seinän takana, ja siitä tunnistaa, kun osaa katsoa. Tunnistan oman tiimin kuskit ja Domin. Lähinnä ne.
Päivä on paljon lämpimämpi kuin eilen ja rata kuiva. Radan pintalämpö kohoaa iltapäivällä pariinkymmeneen, minkä opin olevan hyvä asia. Tullessani radalle aamulla, joku oli jo ajamassa. Pyörän kuuli selvästi yli kilometrin päähän, kun ylitin kukkulaa hotellin ja radan välissä. Päästyäni varikkoalueelle, meteli yhtäkkiä katkesi. Kuin veitsellä leikaten. Loppui kuin seinään. Menin katsomaan. Ketään ei näy. Pian näkyy liikettä. Kuski ja pyörä kaivetaan soran seasta. Kuski tuodaan skootterilla takaisin ja pyörä nostetaan peräkärryille. Paljon vähemmän dramaattista kuin kameroiden lähikuvissa. Se onkin ehkä ainoa asia, joka testiviikosta puuttuu: kamerat. Tai onhan niitä, mutta livekuvaa ei varikolla ruudulla näy, joten ajamista näkee vain ulkona. Ja kun sisällä tapahtuu koko ajan tärkeää taustatyöasiaa, niin täytyy muistuttaa itseään pitäytymään olennaisessa.
Tiimistä alkaa muodostua selvä kuva saumattomasti toimivana moottorina, jossa jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Kun pyörät ovat radalla, varikolla on hiljaista. Keräännymme monitoreiden ääreen katsomaan kierrosaikoja. Kun kuski tulee takaisin, alkaa armoton säätäminen. Renkaat laitetaan lämmittimiin tai otetaan kokonaan irti. Pyörä kytketään johdolla tietokoneisiin ja dataa tutkitaan. Crew chief eli kisainsinööri istuu kuskin viereen ja käy läpi ajamiseen liityviä huomioita. Kuski kertoo, että tuntui siltä tai tältä, jarruttaessa ei ole kunnolla pitoa tai mitä milloinkin. Tiimi tekee säätöjä ja hienosäätää pyörää. Kun on valmista, kuski lähtee takaisin radalle. Taas seurataan monitoreja.
Koska Ajon tiimissä on molempien luokkien tiimit, tätä jatkui non-stoppina koko päivä. Aina toisessa boksissa oli ovet auki ulos ja kova tohina. Kun vuoro vaihtui, kerääntyi tiimi taas yhteen. Kuski kävi vaihtamassa vaatteet ja palasi tietokoneiden ääreen tiiminsä kanssa käymään testin dataa läpi. Kuin ennalta harjoiteltu tanssi. Tutut kuviot toistuivat uudestaan ja uudestaan.
Keskiviikko meni melko myöhelle, ennen kuin olin takaisin hotellilla. Siellä makasin tunnin verran vaatteet päällä sängyssä, ennen kuin pystyin mihinkään. Oma iltarutiini: kerää voimia, tee Instagramiin päivitys, ruokaa, suihku, muistiinpanojen läpikäymistä, koomaamista kirjan tai Netflixin kanssa ja nukkumaan.
Torstai 8.2.
Testien kolmas ja ehdottomasti paras päivä. Kuskipäivä. Keskityin seuraamaan, mitä kuskit tekee ja missä ne menee. Päivä oli heti aamulla aurinkoinen ja lämmin, vaikka jostain syystä torstai oli varikolla kaikkein kylmin. Seisoin niin paljon ulkona katsomassa kuskeja ja odottamassa niitä takaisin boksiin, että sormet erityisesti oli varsin kohmeessa päivän päätyttyä. Muistan kätellessäni kuskeja, miten lämpimät kädet heillä oli, kun omat sormet oli aivan kylmät ja he tietenkin oli ihan ok, kun olivat ajaneet koko päivän.
Aamu alkoi haastattelemalla Akia vielä viimeisistä faktoista. Pääsin myös näkemään tarkemmin rekat sisältä (missä kuskit vaihtaa kamat jne.). Jossain välissä (en enää muista missä) pääsin myös hypistelemään ajopukua. Se on yllättävän painava. Kuulemma n. 12 kiloa. Monenlaisesta materiaalista valmistettu, ei liian jäykkä, mutta jämäkkä kuitenkin, kovat suojat nivelien päällä ja alle puetaan vielä selkä- ja rintapanssarit. Sitten on hammassuojat ja kypärä, tietenkin. Selässä on kyttyrässä elektroniikkaa ja tilaa juotavalle.
Varsinaiset helmet odottivat kuitenkin testipäivän jälkeen, kun pääsin viimein esittämään kysymyksiä suoraan kuskeille. Tiimi purki jo boksia rekkoihin, kun Miguel Oliveiran kanssa istuimme rekassa, missä kyselin niinkin loogisia asioita viime vuonna kolmanneksi ajaneelta huippukuskilta kuin:
"When you crash, do you have time to think anything?"
"What can you hear while on the bike? Your bike? Other bikes? Wind? The crowd cheering?"
"What part of your body is doing most of the work when you move on the bike?"
Mikä hauskinta, niin kun olin valmis, kyseli Miguel minulta kirjasta ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulee tulla katsomaan kisoja. Lupasin yrittää.
Sen jälkeen tapasin Binderit. Ensin pienemmän (ovat siis veljeksiä) eli nuoremman, Darryn Binder, joka on Ajon tiimin Moto3-kuski, jonka kanssa jutusteltiin muuten vain. Keskustelun laatu oli luokkaa aivopieru:
"I can't even... My brain is so filled with everything, that if somebody askes my name right now, I would not know it."
"What's your name?"
"I don't know."
Lyhyesti vielä tapasin vanhemmankin veljeksistä, Brad Binderin. Mielenkiinnolla seuraan tulevaa kautta ja poikien menestystä. Sanoinkin Darrynille toivotellessani hyvää kautta, että uskon hänen olevan hyvissä käsissä Akin kanssa. Ja kyllä kolme päivää Ajon tiimissä ovat vakuuttaneet minutkin siitä, että Aki on ehdottomasti tämän lajin huippuihmisiä, jonka tiimissä kannattaa olla. (Onpa jotenkin lamen kuuloista suomeksi nämä kehut.)
Paras kohtaaminen oli sen jälkeen, kun olin jo palauttanut mediakamat Dornan toimistolle ja lähdössä takaisin hotellille. Lähes 9 tuntisen päivän jälkeen pää täynnä infoa ja kokemuksia kävelen varikkoalueella, kun joku yhtäkkiä tervehtii. Nostan katseeni, ja siinä on Domi. Hän oli pistänyt merkille minut pitlanella ja kyseli, miten olin Valenciaan päätynyt. Juttelimme muutamia minuutteja, ennen kuin matka jatkui molemmilla. "See you!" toivotimme, vaikka onkin melko epätodennäköistä, että tapaamme uudestaan. Tai, mistäs sitä tietää. Kirjailija-minälle kyseessä on siis erittäin speciaali kuski, mutta jätetään se siihen. Tämän speciaalin haluan pitää itselläni. Kerrankin.
Illalla hotellilla oli vaikea rentoutua ja rauhoittua, kun tiesi, että kuskit ja tiimit ja kaikki olivat edelleen aivan siinä, vain reilun kilometrin päässä. En muista, kävinkö enää kävellen kukkulalla illalla, mutta jonkinlaisen iltalenkin tein.
Perjantai 9.2.
Heräsin aamulla seiskalta, vaikka kello ei ollut edes soimassa (ensimmäistä kertaa viikolla). Koska olo oli levoton ja malttamaton, lähden juoksulenkille. Hölkkäsin radalle, jossa oli vielä muutamia rekkoja tekemässä lähtöä kohti Jereziä, jossa ajettiin seuraavalla viikolla testejä. Ajon rekka meni siitä ohitse ja tööttäsi kohdallani. En tiedä, kuka oli ratissa, mutta hymyillen nostin kättä. Aamulenkki sujui vilpoisissa oloissa, lämpötila oli juuri ja juuri plussan puolella.
Sitten aamupalaa ja pakkaamista. Aurinko lämmitti kymmeneen mennessä niin, että lämpö kohosi kymmeneen asteeseen, ja auringossa lämpö tuntui ainakin viideltätoista ellei enemmältäkin. Sellainen lämmin huhtikuinen päivä, kun ei tarvitse takkia ulkona. Kävin vielä uudestaan kukkuloilla kävelemässä ja nauttimassa auringosta. Luovutin huoneen hyvissä ajoin ja jäin ulos paistattelemaan päivää. Nautin D-vitamiinista. Sovitusti taksi tuli hakemaan puolenpäivän jälkeen lentokentälle, josta matka Suomeen alkoi viiden maissa. Pakko tähän mainita, että koskaan en ole odottanut lentokentällä baggage drop -tiskillä niin kauaa! Olin jonossa neljäs, mutta odotin vuoroani 45 minuuttia. Lento lähtisi tunnin kuluttua ja takanani oli vielä joku 20 ihmistä. Sitä, miten kaikki ehtivät Amsterdamin koneeseen, en tiedä.
KLM:llä lensin mennen tullen, ja täytyy kehaista lentoyhtiötä sen verran, että ruoat ja juomat oli hyviä (ja ilmaisia), palvelu ystävällistä ja kohtuullisella summalla sain päivitettyä istuinpaikat niin, että jalkatilaa oli enemmän. Ruumaan menevä laukku piti ostaa erikseen, mutta se on aika standardi nykyään Euroopan sisäisillä lennoilla.
Amsterdamissa minulla oli maailman nopein koneen vaihto! Siitä, kun pääsin ekasta koneesta ulos, siihen että istuin seuraavassa koneessa, meni noin viisi minuuttia. Portit olivat lähes vierekkäiset (vaikka Amsterdamin valtavalla kentällä se ei siis todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys, menomatkalla sain kävellä ainakin puoli kilometriä, että löysin oikealle portille) ja saapuessani päästettiin matkustajia jo koneeseen. Liityin jonoon ja pian istuin paikallani.
Suomeen laskeuduin keskiyöllä, ja kentällä isoveli oli odottamassa takin kanssa. Kirpsakka pakkasilma ja lumi otti Espanjan matkaajan vastaan, ja isoveli sai kuunnella kaikki reissun vaiheet tuoreeltaan sellaisen ihmisen kertomavoimalla, joka on viettänyt juuri viisi päivää juuri puhumatta kenenkään kanssa muutamaa minuuttia pidempään.
Jälkipuinti
Viikonlopun vietin Tampereella, josta palasin kotiin sunnuntai-iltana ennen kymmentä. Maanantaina aamulla kouluun (nukuin pommiin, ylläri) ja nyt pari päivää olen selvitellyt sähköpostia, Pohjanmaan Kirjailijoiden asioita, Nuorisokirjailijoiden töitä, opparijuttuja, asuntoasiaa (muutan parin viikon päästä) ja miljoonaa muuta hommaa, jotka ovat joutuneet odottamaan reissun ja sen valmistelujen takia.
Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut reissu. Jos ennen lähtöä mietin, onko tämä reissu todella niin tarpeen kuin olin antanut ymmärtää, niin paikan päällä sain huomata, että tämä reissu oli enemmän kuin tarpeellinen tulevan kirjan kannalta. Taustatyö onnistui hyvin, sain lähes kaiken, mitä pyrinkin selvittämään ja monta sellaistakin asiaa, joita en edes tiennyt tarvitsevani. Lomasta reissu ei missään nimessä käynyt, vaan matka oli äärimmäisen raskas. Miguel se taisi olla, joka sanoikin torstaina, että minulla on ollut paljon rankempi viikko kuin heillä, kun olen seisonut pitkää päivää varikolla ja seurannut vierestä, palellut pitlanella ja odottanut, että jotain tapahtuu. Ja mitäpä siihen vastaan sanomaan.
Ihana olla kotona. Se on aina se päällimmäinen tunne, kun palaa ulkomailta. Ihana olla kotona. Kyllä Suomi on ihana maa. Kaikki on niin järkevää ja puhdasta ja loogista. Espanjassa oli yllättävän hankalaa, kun ei puhu kieltä, eikä kukaan suostu puhumaan englantia. Kaupassa myyjä saattoi kysyi kyllä "Habla Ingles?" mutta jatkaa sen jälkeen kuitenkin espanjaksi. Onneksi on tullut kirjan takia opeteltua alkeita, joten selvisin. Muutaman sanan kun ymmärtää, niin osaa loput päätellä.
Ihana olla kotona. Mutta ihana taas lähteä seuraavalla reissulle, kun sen aika on!
Kiitos kaikille: Kirjallisuuden Edistämiskeskukselle apurahasta, Dornalle media access -jutuista, Aki Ajolle ja tiimille vieraanvaraisuudesta ja kutsusta sekä kaikille kohdatuille jaetuista hetkistä ja ystävällisistä sanoista. Tämän reissun muistan varmasti pitkään. Aivan ehdottoman varmasti!
Kirjailija kiittää ja kumartaa.
Moto2 ja Moto3 -sarjojen talvitesteihin Valenciaan
Sunnuntai 4.2.
Reilu viikko sitten heräsin -17 asteen pakkasessa Tampereella ja hyppäsin junaan seiskalta aamulla. Lento kohti Amsterdamia lähti kahdelta ja siellä reilun tunnin odottelun jälkeen jatkoyhteys kohti Valenciaa. Perillä odotti etukäteen tilattu kuljetus Hotel La Carretaan, ja huoneen sängylle romahdin hieman ennen yhdeksää. Täpistelin. Purin laukut. Kävin ulkona kävelemässä ja naapurissa olevalla huoltoasemalla ostamassa juomavettä. Söin Suomesta tuotua salmiakkia. Totesin, ettei televisiosta ole mitään hyötyä, koska kaikki on dubattu espanjaksi, joten käynnistin Netflixin ja katsoin Dirk Gentryn holistista etsivätoimistoa.
Maanantai 5.2.
Aamupäivällä lähdin kävellen tutkimaan, miten hotellilta pääsi Ricardo Tormon radalle, ja kävin ensimmäisellä tutkimusmatkallani. Portinvartija päästi sisään, joten kävin seuraamassa varikkoalueen heräämistä jonkin aikaa. Kovalla tohinalla siellä jo pystytettiin ja työskenneltiin. Varsinaiset testit alkaisivat vasta tiistaina. Päivä oli mukavan lämmin; lämpötila pyöri kymmenen asteen molemmin puolin.
Iltapäivällä koin pahoja vieroitusoireita pyöräilystä, mikä ajoi minut juoksulenkille hotellin ja radan välisille kukkuloille. Pyörin alueella viiden kilometrin verran, ja kävin samalla kuvailemassa maisemia. Suihkun jälkeen lähdin uudestaan ulkoilemaan, tällä kertaa toiseen suuntaan. Kävelin parin kilometrin päässä olevalle huoltoasemalle ja takaisin. Yritin rauhoittua. Ei tullut mitään, joten lähdin vielä auringon laskettua (siinä seitsemän jälkeen) uudestaan kävellen katsomaan rataa. Se veti minua koko viikon puoleensa kuin lamppu yöperhosta.
Tiistai 6.2.
Talvitestien ensimmäinen päivä oli koleahko ja märkä, joten radalla ei vielä ollut hirveästi toimintaa. Oma aamupäivä meni Dornan toimistolla Media centerissä selvitellessä kulkulupia ja muita käytännön asioita, sainkin lopulta media-liivin, jolla pääsisin kulkemaan vapaasti varikolla. Hirmu ystävällistä porukkaa, ja kun oikea ihminen löytyi, hän totesi samantien: "Oh, you are Tiina!" Minua siis osattiin odottaa.
Ensimmäinen moottoripyörä pärisi ulkona, kun lähdin Media centeristä, joten suuntasin kattoterassille katsomaan. Yksi moottoripyörä ajoi märkää rataa ympäri. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin livenä kisapyörän ajavan radalla. Kuskikin oli kirjailijalle tuttu, sveitsiläinen Dominique Aegerter, joka on inspiroinut minua valtavasti kirjan kanssa. Äärimmäisen hyvä aloitus testiviikolle!
Sitten soitin tiimille. Olin ennalta sopinut vierailevani suomalaisen Aki Ajon omistamassa RedBull KTM Ajo Motorsport -tiimissä testien ajan seuraamassa tiimin työskentelyä sekä varikon tapahtumia. Soitto Akille, ohjeet oikeaan rekkaan varikon toisessa päässä ja olin perillä. Lyhyt keskustelu Akin kanssa, jonka jälkeen jatkoin esittelykierrokselle boksiin Tomasin kanssa. Miljoona kysymystä, päänräjäyttävä määrä infoa ja reilut kaksikymmentä uutta kasvoa heti alkuun.
Tiistaina tiimissä ei ajettu kummallakaan puolella (Ajolla on sekä Moto2 että Moto3 tiimit), joten sain rauhassa tutustua boksiin ja pyöriin, siihen mitä tapahtuu ja kuka tekee mitäkin. Ehdin myös käydä ulkona ja muualla varikolla sekä kartoittaa tarkemmin aluetta ja käydä tutustumassa katsomoon. Iltapäivä kului kuitenkin suurelta osin boksissa ja ulkoa kuului kahden minuutin välein ohiajavan moottoripyörän kimeä "nnnnnnnniiiiuuuuuuu", joka sai hymyn huulille joka kerta. Monitoreista pystyin seuraamaan, kuka siellä kaasutteli ja miten lujaa.
Vähän ennen kuutta lähdin takaisin hotellille jalat varsin väsyneinä kaikesta seisomisesta ja maanantain lähes 15 kilometrin lenkkeilyistä. Aki osui boksille sopivasti ennen lähtöä, joten juteltiin siinä vielä hyvä tovi, ennen kuin tein lähtöä. Jännittyneenä odotin jo seuraavaa päivää ja testien alkamista.
Keskiviikko 7.2.
Toinen testipäivä. Meteliä; moottorien ulinaa, pärinää ja karjuntaa. Niin paljon uusia juttuja, että kynä sauhuaa koko ajan muistiinpanoja pieneen vihkoon. Se, mitä televiossa näkee, alkaa erottua siitä, mitä on todellista. Parasta on seisoa varikkosuoralla ja katsella ohiajavia pyöriä. Kuunnella rajoittimen säksätystä, kun pyörä ajaa kuuttakymppiä varikkosuoraa, ja sitten kuulla se kimeä viuh, kun toinen ajaa reipasta kahtasataa ohitse. Kypärä vilahtaa seinän takana, ja siitä tunnistaa, kun osaa katsoa. Tunnistan oman tiimin kuskit ja Domin. Lähinnä ne.
Päivä on paljon lämpimämpi kuin eilen ja rata kuiva. Radan pintalämpö kohoaa iltapäivällä pariinkymmeneen, minkä opin olevan hyvä asia. Tullessani radalle aamulla, joku oli jo ajamassa. Pyörän kuuli selvästi yli kilometrin päähän, kun ylitin kukkulaa hotellin ja radan välissä. Päästyäni varikkoalueelle, meteli yhtäkkiä katkesi. Kuin veitsellä leikaten. Loppui kuin seinään. Menin katsomaan. Ketään ei näy. Pian näkyy liikettä. Kuski ja pyörä kaivetaan soran seasta. Kuski tuodaan skootterilla takaisin ja pyörä nostetaan peräkärryille. Paljon vähemmän dramaattista kuin kameroiden lähikuvissa. Se onkin ehkä ainoa asia, joka testiviikosta puuttuu: kamerat. Tai onhan niitä, mutta livekuvaa ei varikolla ruudulla näy, joten ajamista näkee vain ulkona. Ja kun sisällä tapahtuu koko ajan tärkeää taustatyöasiaa, niin täytyy muistuttaa itseään pitäytymään olennaisessa.
Tiimistä alkaa muodostua selvä kuva saumattomasti toimivana moottorina, jossa jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Kun pyörät ovat radalla, varikolla on hiljaista. Keräännymme monitoreiden ääreen katsomaan kierrosaikoja. Kun kuski tulee takaisin, alkaa armoton säätäminen. Renkaat laitetaan lämmittimiin tai otetaan kokonaan irti. Pyörä kytketään johdolla tietokoneisiin ja dataa tutkitaan. Crew chief eli kisainsinööri istuu kuskin viereen ja käy läpi ajamiseen liityviä huomioita. Kuski kertoo, että tuntui siltä tai tältä, jarruttaessa ei ole kunnolla pitoa tai mitä milloinkin. Tiimi tekee säätöjä ja hienosäätää pyörää. Kun on valmista, kuski lähtee takaisin radalle. Taas seurataan monitoreja.
Koska Ajon tiimissä on molempien luokkien tiimit, tätä jatkui non-stoppina koko päivä. Aina toisessa boksissa oli ovet auki ulos ja kova tohina. Kun vuoro vaihtui, kerääntyi tiimi taas yhteen. Kuski kävi vaihtamassa vaatteet ja palasi tietokoneiden ääreen tiiminsä kanssa käymään testin dataa läpi. Kuin ennalta harjoiteltu tanssi. Tutut kuviot toistuivat uudestaan ja uudestaan.
Keskiviikko meni melko myöhelle, ennen kuin olin takaisin hotellilla. Siellä makasin tunnin verran vaatteet päällä sängyssä, ennen kuin pystyin mihinkään. Oma iltarutiini: kerää voimia, tee Instagramiin päivitys, ruokaa, suihku, muistiinpanojen läpikäymistä, koomaamista kirjan tai Netflixin kanssa ja nukkumaan.
Torstai 8.2.
Testien kolmas ja ehdottomasti paras päivä. Kuskipäivä. Keskityin seuraamaan, mitä kuskit tekee ja missä ne menee. Päivä oli heti aamulla aurinkoinen ja lämmin, vaikka jostain syystä torstai oli varikolla kaikkein kylmin. Seisoin niin paljon ulkona katsomassa kuskeja ja odottamassa niitä takaisin boksiin, että sormet erityisesti oli varsin kohmeessa päivän päätyttyä. Muistan kätellessäni kuskeja, miten lämpimät kädet heillä oli, kun omat sormet oli aivan kylmät ja he tietenkin oli ihan ok, kun olivat ajaneet koko päivän.
Aamu alkoi haastattelemalla Akia vielä viimeisistä faktoista. Pääsin myös näkemään tarkemmin rekat sisältä (missä kuskit vaihtaa kamat jne.). Jossain välissä (en enää muista missä) pääsin myös hypistelemään ajopukua. Se on yllättävän painava. Kuulemma n. 12 kiloa. Monenlaisesta materiaalista valmistettu, ei liian jäykkä, mutta jämäkkä kuitenkin, kovat suojat nivelien päällä ja alle puetaan vielä selkä- ja rintapanssarit. Sitten on hammassuojat ja kypärä, tietenkin. Selässä on kyttyrässä elektroniikkaa ja tilaa juotavalle.
Varsinaiset helmet odottivat kuitenkin testipäivän jälkeen, kun pääsin viimein esittämään kysymyksiä suoraan kuskeille. Tiimi purki jo boksia rekkoihin, kun Miguel Oliveiran kanssa istuimme rekassa, missä kyselin niinkin loogisia asioita viime vuonna kolmanneksi ajaneelta huippukuskilta kuin:
"When you crash, do you have time to think anything?"
"What can you hear while on the bike? Your bike? Other bikes? Wind? The crowd cheering?"
"What part of your body is doing most of the work when you move on the bike?"
Mikä hauskinta, niin kun olin valmis, kyseli Miguel minulta kirjasta ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulee tulla katsomaan kisoja. Lupasin yrittää.
Sen jälkeen tapasin Binderit. Ensin pienemmän (ovat siis veljeksiä) eli nuoremman, Darryn Binder, joka on Ajon tiimin Moto3-kuski, jonka kanssa jutusteltiin muuten vain. Keskustelun laatu oli luokkaa aivopieru:
"I can't even... My brain is so filled with everything, that if somebody askes my name right now, I would not know it."
"What's your name?"
"I don't know."
Lyhyesti vielä tapasin vanhemmankin veljeksistä, Brad Binderin. Mielenkiinnolla seuraan tulevaa kautta ja poikien menestystä. Sanoinkin Darrynille toivotellessani hyvää kautta, että uskon hänen olevan hyvissä käsissä Akin kanssa. Ja kyllä kolme päivää Ajon tiimissä ovat vakuuttaneet minutkin siitä, että Aki on ehdottomasti tämän lajin huippuihmisiä, jonka tiimissä kannattaa olla. (Onpa jotenkin lamen kuuloista suomeksi nämä kehut.)
Paras kohtaaminen oli sen jälkeen, kun olin jo palauttanut mediakamat Dornan toimistolle ja lähdössä takaisin hotellille. Lähes 9 tuntisen päivän jälkeen pää täynnä infoa ja kokemuksia kävelen varikkoalueella, kun joku yhtäkkiä tervehtii. Nostan katseeni, ja siinä on Domi. Hän oli pistänyt merkille minut pitlanella ja kyseli, miten olin Valenciaan päätynyt. Juttelimme muutamia minuutteja, ennen kuin matka jatkui molemmilla. "See you!" toivotimme, vaikka onkin melko epätodennäköistä, että tapaamme uudestaan. Tai, mistäs sitä tietää. Kirjailija-minälle kyseessä on siis erittäin speciaali kuski, mutta jätetään se siihen. Tämän speciaalin haluan pitää itselläni. Kerrankin.
Illalla hotellilla oli vaikea rentoutua ja rauhoittua, kun tiesi, että kuskit ja tiimit ja kaikki olivat edelleen aivan siinä, vain reilun kilometrin päässä. En muista, kävinkö enää kävellen kukkulalla illalla, mutta jonkinlaisen iltalenkin tein.
Perjantai 9.2.
Heräsin aamulla seiskalta, vaikka kello ei ollut edes soimassa (ensimmäistä kertaa viikolla). Koska olo oli levoton ja malttamaton, lähden juoksulenkille. Hölkkäsin radalle, jossa oli vielä muutamia rekkoja tekemässä lähtöä kohti Jereziä, jossa ajettiin seuraavalla viikolla testejä. Ajon rekka meni siitä ohitse ja tööttäsi kohdallani. En tiedä, kuka oli ratissa, mutta hymyillen nostin kättä. Aamulenkki sujui vilpoisissa oloissa, lämpötila oli juuri ja juuri plussan puolella.
Sitten aamupalaa ja pakkaamista. Aurinko lämmitti kymmeneen mennessä niin, että lämpö kohosi kymmeneen asteeseen, ja auringossa lämpö tuntui ainakin viideltätoista ellei enemmältäkin. Sellainen lämmin huhtikuinen päivä, kun ei tarvitse takkia ulkona. Kävin vielä uudestaan kukkuloilla kävelemässä ja nauttimassa auringosta. Luovutin huoneen hyvissä ajoin ja jäin ulos paistattelemaan päivää. Nautin D-vitamiinista. Sovitusti taksi tuli hakemaan puolenpäivän jälkeen lentokentälle, josta matka Suomeen alkoi viiden maissa. Pakko tähän mainita, että koskaan en ole odottanut lentokentällä baggage drop -tiskillä niin kauaa! Olin jonossa neljäs, mutta odotin vuoroani 45 minuuttia. Lento lähtisi tunnin kuluttua ja takanani oli vielä joku 20 ihmistä. Sitä, miten kaikki ehtivät Amsterdamin koneeseen, en tiedä.
KLM:llä lensin mennen tullen, ja täytyy kehaista lentoyhtiötä sen verran, että ruoat ja juomat oli hyviä (ja ilmaisia), palvelu ystävällistä ja kohtuullisella summalla sain päivitettyä istuinpaikat niin, että jalkatilaa oli enemmän. Ruumaan menevä laukku piti ostaa erikseen, mutta se on aika standardi nykyään Euroopan sisäisillä lennoilla.
Amsterdamissa minulla oli maailman nopein koneen vaihto! Siitä, kun pääsin ekasta koneesta ulos, siihen että istuin seuraavassa koneessa, meni noin viisi minuuttia. Portit olivat lähes vierekkäiset (vaikka Amsterdamin valtavalla kentällä se ei siis todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys, menomatkalla sain kävellä ainakin puoli kilometriä, että löysin oikealle portille) ja saapuessani päästettiin matkustajia jo koneeseen. Liityin jonoon ja pian istuin paikallani.
Suomeen laskeuduin keskiyöllä, ja kentällä isoveli oli odottamassa takin kanssa. Kirpsakka pakkasilma ja lumi otti Espanjan matkaajan vastaan, ja isoveli sai kuunnella kaikki reissun vaiheet tuoreeltaan sellaisen ihmisen kertomavoimalla, joka on viettänyt juuri viisi päivää juuri puhumatta kenenkään kanssa muutamaa minuuttia pidempään.
Jälkipuinti
Viikonlopun vietin Tampereella, josta palasin kotiin sunnuntai-iltana ennen kymmentä. Maanantaina aamulla kouluun (nukuin pommiin, ylläri) ja nyt pari päivää olen selvitellyt sähköpostia, Pohjanmaan Kirjailijoiden asioita, Nuorisokirjailijoiden töitä, opparijuttuja, asuntoasiaa (muutan parin viikon päästä) ja miljoonaa muuta hommaa, jotka ovat joutuneet odottamaan reissun ja sen valmistelujen takia.
Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut reissu. Jos ennen lähtöä mietin, onko tämä reissu todella niin tarpeen kuin olin antanut ymmärtää, niin paikan päällä sain huomata, että tämä reissu oli enemmän kuin tarpeellinen tulevan kirjan kannalta. Taustatyö onnistui hyvin, sain lähes kaiken, mitä pyrinkin selvittämään ja monta sellaistakin asiaa, joita en edes tiennyt tarvitsevani. Lomasta reissu ei missään nimessä käynyt, vaan matka oli äärimmäisen raskas. Miguel se taisi olla, joka sanoikin torstaina, että minulla on ollut paljon rankempi viikko kuin heillä, kun olen seisonut pitkää päivää varikolla ja seurannut vierestä, palellut pitlanella ja odottanut, että jotain tapahtuu. Ja mitäpä siihen vastaan sanomaan.
Ihana olla kotona. Se on aina se päällimmäinen tunne, kun palaa ulkomailta. Ihana olla kotona. Kyllä Suomi on ihana maa. Kaikki on niin järkevää ja puhdasta ja loogista. Espanjassa oli yllättävän hankalaa, kun ei puhu kieltä, eikä kukaan suostu puhumaan englantia. Kaupassa myyjä saattoi kysyi kyllä "Habla Ingles?" mutta jatkaa sen jälkeen kuitenkin espanjaksi. Onneksi on tullut kirjan takia opeteltua alkeita, joten selvisin. Muutaman sanan kun ymmärtää, niin osaa loput päätellä.
Ihana olla kotona. Mutta ihana taas lähteä seuraavalla reissulle, kun sen aika on!
Kiitos kaikille: Kirjallisuuden Edistämiskeskukselle apurahasta, Dornalle media access -jutuista, Aki Ajolle ja tiimille vieraanvaraisuudesta ja kutsusta sekä kaikille kohdatuille jaetuista hetkistä ja ystävällisistä sanoista. Tämän reissun muistan varmasti pitkään. Aivan ehdottoman varmasti!
Kirjailija kiittää ja kumartaa.
RSS Feed