Also in English! Look below!

Kirjailijan ammatti vie aina välillä omituisille poluille. Se on vienyt huumepoliisin juttusille, Lontoon syrjäkujille ja hautausmaalle Los Angelesissa. Nyt se on viemässä minut helmikuussa Valenciaan katsomaan Moto2 talvitestejä. Äärimmäisen epätodennäköinen taustatyömatka.

Ensinnäkin minusta on jotenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että minulle myönnettiin apurahaa tällaista taustatyömatkaa varten. Seuraavaksi tuntui äärimmäisen epätodennäköiseltä, kun Dorna vastasi sähköpostiini ja oli valmis auttamaan minua. Hiljalleen alkaa tuntua vähemmän epätodennäköiseltä ja tilalle alkaa tulla varovainen innostus siitä, että tulossa on jälleen kokemus, jollaisia tuskin elämän aikana montaa kertyy.

Vaikka olen viimeisen parin vuoden aikana kirjoittanut paljon, opinnot ovat haitanneet työtäni sen verran, että uutta kirjaa ei ole julkaistu. Nyt kohti kevättä 2018 tuntuu ihanalta myös ajatus siitä, että valmistumisen jälkeen minulla on jälleen aikaan keskittyä tärkeimpään - kirjailijan uraani. Olen kaivannut sitä. Ikävöin sitä. Rakastan sitä. En vaihtaisi sitä ikinä mihinkään. Huolimatta siitä, miten epätodennäköistä kirjailijan ura on. Huolimatta kaikesta siitä epätodennäköisyydestä, joka tähän ammattiin kuuluu. Juuri se epätodennäköisyys tekee onnistumisen hetkistä erityisiä.

En voisi rakastaa työtäni enempää.

Se on väistämätöntä.
Se vain tapahtuu.
Siltä ei voi välttyä.

Mikä se on? Se on itsesi kirjoittaminen rivien väliin.

Tiedän, että tämä jakaa kirjailijat kahtia. Toiset vannovat, etteivät kirjoita itsestään ja toiset kertovat kirjoittavansa vain itsestään. Itse huomaan yleensä vasta jälkeenpäin kirjoittaneeni taas itsestäni. Viimeisimmät kolme kirjaa ovat olleet ne henkilökohtaisimmat. Kaksi viimeisintä on vielä julkaisematta.

Hero. Mitä yhteistä minulla on poikaan, joka sekaantuu huumeisiin ja hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla, lähes kuolee ja ajautuu sitten sekoilemaan huumejengin kanssa?

Kipu.

Se on yhteistä. Olen kirjoittanut kipeäni Eetulle. Kipumme on hyvin erilaista. Eetulla se on näkyvää, ja hän vihaa että se on. Minulla se ei ole näkyvää, ja minä vihaan ettei se ole. Olen kirjoittanut Eetusta ensimmäisen kerran jo esikoiskirjassani. Olin 13-vuotias. Ja jo silloin kannoin mukanani salaisuuksia, joita en voinut jakaa kenenkään kanssa. Jo silloin ymmärsin, että minulla on sellaista kipeää, jota monella muulla ei ollut. Sellaista, mitä ystävät eivät olisi ymmärtäneet. Niin suurta ja isoa kipeää, ettei sitä osaa ääneen sanoa. Siitä kipeästä syntyi Eetu.

Olen valtavan pahoillani Eetulle siitä, että hän on saanut niin monta kertaa turpaan. Mutta niin olen minäkin. Siinä missä Eetun arvet näkyvät, minun ovat piilossa ihon alla.

William oli täällä. Vielä julkaisematon romaani Williamista, jonka isä kuolee. En lähtenyt kirjoittamaan kirjaa Williamista, jonka isä kuolee, vaan Williamista, jolla on erikoinen sairaus. Toisin kävi. Eikä tarvitse olla rakettitieteilijä ymmärtääkseen, että kirjan sivuille olen kasannut kivun omasta isästäni, jonka menetin kolme ja puoli vuotta sitten. Olen sen kivun jakanut Williamin kanssa ja käynyt läpi niin monta kertaa, että minusta tuntuu pahalta, mitä tein hänelle. Hän on minulle totta. Hän on jokainen, joka on menettänyt.

Kipu.

Se on yhteistä. Taas.

Kun minä katselen taivasta. Tämä on vielä keskeneräinen. Kaikkein henkilökohtaisin kirjani. Sen kirjoittaminen pelottaa. Ajatus sen julkaisemista pelottaa. Tarinan keskiössä on Daniel, joka kantaa sisällään kipua. En halua kertoa vielä tarkemmin, millaista kipua. Sen verran voin sanoa, että se on suurta. Ja sen kantamiseen liittyy syytöksiä ja syyllisyyttä. Toivottomuutta ja lohduttomuutta. Ja sen kantaminen on niin vaikeaa, että Daniel ei haluaisi olla enää olemassa. Ei hän halua kuollakaan. Mutta kahdesta vaihtoehdosta kuolema tuntuu lohdullisemmalta. Kipu päättyy siihen.

Kipu.

Se on yhteistä. Jälleen. Ja tällä kertaa kirjoitan niin henkilökohtaisista ajatuksista, että on vaikea välillä erottaa, mihin minä lopun ja mistä Daniel alkaa. Kenen kipua se on.

”Jos elämä on tätä, mä en tiedä haluanko mä sitä enää.” Daniel sanoo kirjassa ystävälle.

Kolme vuotta masennuksen kanssa on riittänyt ymmärtämään sitä, miltä tuntuu kun koko ajan sattuu. Miltä tuntuu, kun on vaikea keksiä syitä olla olemassa. Kirjoittaminen on ehdottomasti se, mikä minut saa jatkamaan. Enemmän kuin mikään muu, kirjoittaminen on minun armoni. Siihen minä saan kaataa kaiken. Eetulle. Williamille. Danielille.

Miksi miehille? En minä tiedä. Ehkä siksi, että kun kirjoitan kipuni miehelle, se pysyy tarpeeksi kaukana minusta. Ehkä siksi, että siirtäessäni kipuni vastakkaiselle sukupuolelle niistä tulee jotenkin enemmän totta. Se tapahtuu enemmän jollekin toiselle. Ehkä siksi, että olen sielultani poikatyttö. Tai ehkä minulla on vain isä-ongelmia. Ja ehkä siksi, että kirjoittamani naiset ovat vahvoja. Koska minä olen vahva. Minun täytyy olla. Ja yhtä aikaa olen heikko ja rikkinäinen. Ei ole Eetua ilman Emmaa, ei Williamia ilman Charlottea eikä Danielia ilman Helinää. Vasta yhdessä näistä henkilöistä tulee kokonainen. Niistä tulee minä.

Kirjoitan sen rivien väliin. Kirjoitan sen kaikkeen, kunnes se lakkaa sattumasta.

Kipu.

Kirjoitan sen.


Kirjoitin tämän tekstin Pohjanmaan Kirjailijoiden blogia varten.

"Daniel kohotti vodkapullon huulilleen ja joi. Juoma ei polttanut enää hänen suussaan. Mutta se sai hänet keinumaan. Se sai muistot vaihtumaan hänen päässään. Ainakin vähän.

Musiikki. Voi musiikki. <3 Miten vahvasti se vaikuttaa ja inspiroi! Auttaa pääsemään niihin tunnetiloihin, joihin on pakko saada itsensä puskettua, että saa kirjoitettua tietyn kohtauksen. Ja kun sitten löytää täydellisen biisin, joka osuu täydellisesti johonkin isoon teemaan omassa kirjassa... That's perfection.

Daniel on vaikea hahmo. Erittäin vaikea. Silti välillä on helpointa olla juuri Daniel, koska en osaa samaistua mihinkään muuhun kuin siihen epämääräiseen ei-mihinkään, jossa Daniel jumittaa. Ja silti se on vaikeinta. Toukokuussa oli helppo kirjoittaa itsensä itsetuhoisen päähenkilön pään sisään. Ei tarvinnut kuvitella. Oma masennus oli sellaisessa pisteessä, että olimme siinä Danielin kanssa yhdessä. Se oli yhtä aikaa äärimmäisen lohdullista, että hirvittävän pelottavaa.

Kun kirjoittaa kirjaa, jossa päähenkilö haluaa kuolla, tuntuu tavallaan siltä, ettei uskalla kirjoittaa enempää. Silti on pakko saada tietää, mitä tapahtuu. Onnistuuko joku estämään? Kirjoitanko onnellista vai onnetonta loppua?

Monella tavalla kirjoitettavista hahmoista tulee osa minua. Valtava osa. Tai ehkä minusta tulee osa heitä. Siksi nykyään tuntuu enemmän siltä, että olen Daniel kuin Tiina. Ja siksi pelottaa, miten minun käy, jos Daniel kuolee.

#Kunminäkatselentaivasta #Daniel #äläkuole

Käännös on valmis. My name is William on valmis. Synopsis on valmis. Saatekirje on valmis. Sample on valittu ja oikoluettu. 30 ensimmäistä kirjallisuusagenttia on listattu. Taulukko siitä kenelle on lähetetty ja mitä on luotu. Neljä ensimmäistä "kirjaehdotusta" tehty. Kaikki on valmista. Enää en voi tehdä mitään. Hengittää...

Viikko sitten kaikki tuli valmiiksi vähän varkain. Sen jälkeen olen sukeltanut syvälle ikävään ja kaipuuseen. Jättänyt hyvästejä. William... Charlotte... Ryan... Jim... Näille rakkaille hahmoille, joista on kasvanut ystäviä, ja joiden seurasta minun täytyy luopua. Se valtava tyhjyyden tunne, kun enää ei ole mitään lisättävää. Täytyy antaa tarina muiden käsiin. Se on hirvittävää. Ja samaan aikaan sitä on hurjan onnellinen, koska tähän hetkeen kaikki on tähdännyt. Tähän valmistumisen hetkeen.

Kunpa te voisitte tuntea Williamin, kuten minä hänet tunnen. Kunpa vain voisitte tuntea, mitä minä tunnen. Mitä William tuntee. <3

William oli täällä joutuu vielä odottelemaan hetken, ennen kuin se lähtee etsimään kustantajaa. Annan käännökselle ensin kuukauden tai pari etumatkaa, jotta voin sitten suomalaiselle kustantajalle hihkaista mahdollisesta kiinnostuksesta Jenkeissä.

Vaikka realistisesti tiedän, että olen ylittämässä niin isoa kynnystä, että mahdollisuus sen ylittämiseen on pieni (joskaan ei olematon), niin silti kutkuttaa takaraivossa toivo. Ja kutsuttaa tämä uusi kokemus. Kokeilu. Uuden oppiminen ja ymmärtäminen siitä, miten kirjamarkkinat Jenkeissä toimivat. Tutustuminen agentteihin ja täysin uudenlaisen saatekirjeen kirjoittaminen. Kutkuttavaa. Sitä se on.

Jään kutkutukseen. Jään odottamaan. Pidä peukkuja.

Kulunut vuosi on takana ja edessä on kokonainen uusi vuosi täynnä mahdollisuuksia ja uusia seikkailuja. Minulle vuosi 2016 on ollut täynnä vastakohtia. Se on ollut vuosi, joka on pitänyt sisällään ammatillisesti mahtavia hetkiä, mutta henkilökohtaisella tasolla ollut äärimmäisen raskas.

Ammatillisia seikkailuja ovat olleet esimerkiksi Pohjanmaan Kirjailijat ry:n puheenjohtajan toimikauden aloitus vuoden alussa, kesäksi Taiken myöntämä työskentelyapuraha, parin viikon taustatyömatka Jenkkeihin uuden kirjan tiimoilta, uuden kirjan valmistuminen kesällä ja sen käännöstyön aloittaminen, vierailut Kokkolassa sanataidekoulun 10-vuotisjuhlassa puhujana, YLEn radiossa kirjallisuusviikolla, pohjoisessa pienellä kirjakiertueella sekä Vaasassa päihdeluentoa vetämässä täydelle auditoriolle. Vuoteen mahtuu myös kirjailija-minälle tärkeä viikonloppu Turussa kirjamessuilla ystäviä ja kollegoita tavaten, sekä presidenttiin nolosti törmäten (ei sentään aivan kirjaimellisesti törmäten). Niin ja entäs se kannustava palaute, peukku, joka tuli Jenkeistä uuden kirjan testikäännöksestä! Aivan loppuvuodesta sain myös puhelinsoiton Ilkasta: minua pyydettiin lehteen kolumnistiksi! Ammatillisesti voisin sanoa, että kyseessä on ollut siis varsin onnistunut vuosi, huolimatta siitä, ettei tänä vuonne ole julkaistu edes uutta kirjaa.

Kuulostaa siltä, että olen aloittamassa seuraavan lauseen: "Mutta..." En tiedä, olisiko parempi olla aloittamatta. Todeta, että vuosi on ollut onnistunut ja mahtava! Etten malta odottaa, mitä ensi vuosi tuo tullessaan! Että kihisen innostuksesta! Että on ihan mahtavaa olla minä! Wuhuu!

Niinkö? Mutta jos se ei ole totta? Jos oikeasti tätä kirjoitusta varten minun täytyikin kaivella, että löysin vuodesta hyviä asioita. Että minun täytyi oikein muistuttaa, että mitäs kaikkea positiivista tässä vuodessa on ollut. Entä jos oikeasti minusta tuntuisi, etten ole saanut mitään aikaan? Että vuosi on lipunut ohi varkain. Että en ole saanut mistään kiinni... Muuttaisiko se mitään?

Ihmismieli on jännä elin. Kaikki tämä hyvä, kaikki mahdollisuudet ja tapahtumat. Ja silti tunnen olevani jumissa. Paikoillaan. Tuntuu, etten ole edennyt, vaikka uusi kirja on valmistunut, siitä puolet on pian kirjoitettu englanniksi ja uusia kontakteja, yhteyksiä ja ammatillisia tavoitteita on saavutettu. Ei, en pode ammatillista identiteettikriisiä, en huonoa ammatti-itsetuntoa enkä tavallista epävarmuutta ammatistani tai tulevaisuudesta.

Rationaalisesti tiedostan, että kaikki on hyvin. Nautin työstäni, rakastan kirjoittamista, tiedän edenneeni urallani ja saavuttaneeni tänä vuonna tärkeitä suuria - joskin ei vielä lukijoille asti näkyviä - askelia. Mutta mieleni ei sitä ymmärrä. Ei vaikka kuinka yritän sille kertoa, että kaikki on hyvin. Päässä ajatukset sotkeutuvat sumuisen verhon taakse ja päivät näyttävät samoilta. Hyvät asiat unohtuvat. Huonot asiat unohtuvat. On vain asioita.

On mustavalkoista. On masennus. Ja sen värjäämien silmälasien läpi, kun katson tätä kulunutta vuotta, näyttää kaikki aika samalta.

Uusi vuosi alkaa, täynnä uusia mahdollisuuksia. Minulle se tarkoittaa mahdollisuutta siihen, että jos tämä olisi se vuosi, kun en ole enää sairas. Jos tämä vuosi olisi se, kun näen taas värit. Jos tulevana vuonna muistaisin, miltä tuntuu, kun vatsanpohjassa kutkuttaa onni.

Uuden vuoden lupauksena itselleni lupaan nojata vain. Nojaan tässä vaan. Elämään, hetkeen, ystävään... Kunhan nojaan. Se saa riittää. Sen täytyy riittää.