Kulunut vuosi on takana ja edessä on kokonainen uusi vuosi täynnä mahdollisuuksia ja uusia seikkailuja. Minulle vuosi 2016 on ollut täynnä vastakohtia. Se on ollut vuosi, joka on pitänyt sisällään ammatillisesti mahtavia hetkiä, mutta henkilökohtaisella tasolla ollut äärimmäisen raskas.
Ammatillisia seikkailuja ovat olleet esimerkiksi Pohjanmaan Kirjailijat ry:n puheenjohtajan toimikauden aloitus vuoden alussa, kesäksi Taiken myöntämä työskentelyapuraha, parin viikon taustatyömatka Jenkkeihin uuden kirjan tiimoilta, uuden kirjan valmistuminen kesällä ja sen käännöstyön aloittaminen, vierailut Kokkolassa sanataidekoulun 10-vuotisjuhlassa puhujana, YLEn radiossa kirjallisuusviikolla, pohjoisessa pienellä kirjakiertueella sekä Vaasassa päihdeluentoa vetämässä täydelle auditoriolle. Vuoteen mahtuu myös kirjailija-minälle tärkeä viikonloppu Turussa kirjamessuilla ystäviä ja kollegoita tavaten, sekä presidenttiin nolosti törmäten (ei sentään aivan kirjaimellisesti törmäten). Niin ja entäs se kannustava palaute, peukku, joka tuli Jenkeistä uuden kirjan testikäännöksestä! Aivan loppuvuodesta sain myös puhelinsoiton Ilkasta: minua pyydettiin lehteen kolumnistiksi! Ammatillisesti voisin sanoa, että kyseessä on ollut siis varsin onnistunut vuosi, huolimatta siitä, ettei tänä vuonne ole julkaistu edes uutta kirjaa.
Kuulostaa siltä, että olen aloittamassa seuraavan lauseen: "Mutta..." En tiedä, olisiko parempi olla aloittamatta. Todeta, että vuosi on ollut onnistunut ja mahtava! Etten malta odottaa, mitä ensi vuosi tuo tullessaan! Että kihisen innostuksesta! Että on ihan mahtavaa olla minä! Wuhuu!
Niinkö? Mutta jos se ei ole totta? Jos oikeasti tätä kirjoitusta varten minun täytyikin kaivella, että löysin vuodesta hyviä asioita. Että minun täytyi oikein muistuttaa, että mitäs kaikkea positiivista tässä vuodessa on ollut. Entä jos oikeasti minusta tuntuisi, etten ole saanut mitään aikaan? Että vuosi on lipunut ohi varkain. Että en ole saanut mistään kiinni... Muuttaisiko se mitään?
Ihmismieli on jännä elin. Kaikki tämä hyvä, kaikki mahdollisuudet ja tapahtumat. Ja silti tunnen olevani jumissa. Paikoillaan. Tuntuu, etten ole edennyt, vaikka uusi kirja on valmistunut, siitä puolet on pian kirjoitettu englanniksi ja uusia kontakteja, yhteyksiä ja ammatillisia tavoitteita on saavutettu. Ei, en pode ammatillista identiteettikriisiä, en huonoa ammatti-itsetuntoa enkä tavallista epävarmuutta ammatistani tai tulevaisuudesta.
Rationaalisesti tiedostan, että kaikki on hyvin. Nautin työstäni, rakastan kirjoittamista, tiedän edenneeni urallani ja saavuttaneeni tänä vuonna tärkeitä suuria - joskin ei vielä lukijoille asti näkyviä - askelia. Mutta mieleni ei sitä ymmärrä. Ei vaikka kuinka yritän sille kertoa, että kaikki on hyvin. Päässä ajatukset sotkeutuvat sumuisen verhon taakse ja päivät näyttävät samoilta. Hyvät asiat unohtuvat. Huonot asiat unohtuvat. On vain asioita.
On mustavalkoista. On masennus. Ja sen värjäämien silmälasien läpi, kun katson tätä kulunutta vuotta, näyttää kaikki aika samalta.
Uusi vuosi alkaa, täynnä uusia mahdollisuuksia. Minulle se tarkoittaa mahdollisuutta siihen, että jos tämä olisi se vuosi, kun en ole enää sairas. Jos tämä vuosi olisi se, kun näen taas värit. Jos tulevana vuonna muistaisin, miltä tuntuu, kun vatsanpohjassa kutkuttaa onni.
Uuden vuoden lupauksena itselleni lupaan nojata vain. Nojaan tässä vaan. Elämään, hetkeen, ystävään... Kunhan nojaan. Se saa riittää. Sen täytyy riittää.
Ammatillisia seikkailuja ovat olleet esimerkiksi Pohjanmaan Kirjailijat ry:n puheenjohtajan toimikauden aloitus vuoden alussa, kesäksi Taiken myöntämä työskentelyapuraha, parin viikon taustatyömatka Jenkkeihin uuden kirjan tiimoilta, uuden kirjan valmistuminen kesällä ja sen käännöstyön aloittaminen, vierailut Kokkolassa sanataidekoulun 10-vuotisjuhlassa puhujana, YLEn radiossa kirjallisuusviikolla, pohjoisessa pienellä kirjakiertueella sekä Vaasassa päihdeluentoa vetämässä täydelle auditoriolle. Vuoteen mahtuu myös kirjailija-minälle tärkeä viikonloppu Turussa kirjamessuilla ystäviä ja kollegoita tavaten, sekä presidenttiin nolosti törmäten (ei sentään aivan kirjaimellisesti törmäten). Niin ja entäs se kannustava palaute, peukku, joka tuli Jenkeistä uuden kirjan testikäännöksestä! Aivan loppuvuodesta sain myös puhelinsoiton Ilkasta: minua pyydettiin lehteen kolumnistiksi! Ammatillisesti voisin sanoa, että kyseessä on ollut siis varsin onnistunut vuosi, huolimatta siitä, ettei tänä vuonne ole julkaistu edes uutta kirjaa.
Kuulostaa siltä, että olen aloittamassa seuraavan lauseen: "Mutta..." En tiedä, olisiko parempi olla aloittamatta. Todeta, että vuosi on ollut onnistunut ja mahtava! Etten malta odottaa, mitä ensi vuosi tuo tullessaan! Että kihisen innostuksesta! Että on ihan mahtavaa olla minä! Wuhuu!
Niinkö? Mutta jos se ei ole totta? Jos oikeasti tätä kirjoitusta varten minun täytyikin kaivella, että löysin vuodesta hyviä asioita. Että minun täytyi oikein muistuttaa, että mitäs kaikkea positiivista tässä vuodessa on ollut. Entä jos oikeasti minusta tuntuisi, etten ole saanut mitään aikaan? Että vuosi on lipunut ohi varkain. Että en ole saanut mistään kiinni... Muuttaisiko se mitään?
Ihmismieli on jännä elin. Kaikki tämä hyvä, kaikki mahdollisuudet ja tapahtumat. Ja silti tunnen olevani jumissa. Paikoillaan. Tuntuu, etten ole edennyt, vaikka uusi kirja on valmistunut, siitä puolet on pian kirjoitettu englanniksi ja uusia kontakteja, yhteyksiä ja ammatillisia tavoitteita on saavutettu. Ei, en pode ammatillista identiteettikriisiä, en huonoa ammatti-itsetuntoa enkä tavallista epävarmuutta ammatistani tai tulevaisuudesta.
Rationaalisesti tiedostan, että kaikki on hyvin. Nautin työstäni, rakastan kirjoittamista, tiedän edenneeni urallani ja saavuttaneeni tänä vuonna tärkeitä suuria - joskin ei vielä lukijoille asti näkyviä - askelia. Mutta mieleni ei sitä ymmärrä. Ei vaikka kuinka yritän sille kertoa, että kaikki on hyvin. Päässä ajatukset sotkeutuvat sumuisen verhon taakse ja päivät näyttävät samoilta. Hyvät asiat unohtuvat. Huonot asiat unohtuvat. On vain asioita.
On mustavalkoista. On masennus. Ja sen värjäämien silmälasien läpi, kun katson tätä kulunutta vuotta, näyttää kaikki aika samalta.
Uusi vuosi alkaa, täynnä uusia mahdollisuuksia. Minulle se tarkoittaa mahdollisuutta siihen, että jos tämä olisi se vuosi, kun en ole enää sairas. Jos tämä vuosi olisi se, kun näen taas värit. Jos tulevana vuonna muistaisin, miltä tuntuu, kun vatsanpohjassa kutkuttaa onni.
Uuden vuoden lupauksena itselleni lupaan nojata vain. Nojaan tässä vaan. Elämään, hetkeen, ystävään... Kunhan nojaan. Se saa riittää. Sen täytyy riittää.
RSS Feed