Keep calm and Hero

Viimeinen sivu, viimeinen lause, viimeinen sana. Selaan kirjan alkuun. Tallennan. Silmäilen omistuskirjoitusta. Selaan ensimmäiseen lukuun. Purskahdan itkuun.

Ehkä helpotuksesta. Tai ehkä siitä, että näiden kahden vuoden aikana olen antanut Eetun kärsiä kaiken sen kivun, jota minä olen kärsinyt. Kaiken sen surun, pelon, vihan ja menetyksen. Ja ehkä itken myötätunnosta kuvitteellisen alter-minäni puolesta.

Itkin pitkään. Ja se teki niin hirvittävän hyvää. Kun puoli vuotta sitten menetin kykyni itkeä masennukselle, en osannut kuvitella, että se palaisi näin. Varoittamatta. Onnellisella hetkellä. Kirja on valmis. Ja sekin on tosi pelottavaa. Luopua. En halua. En ole valmis. En halua jättää tätä tarinaa. Näitä ystäviä, rakkaita.

Ilman tätä kirjaa, tätä prosessia mun selviytyminen menneestä kahdesta vuodesta olisi ollut aivan eri näköistä. Tämä prosessi, niin karu ja kaunis, vaikea ja ruma ja väkivaltainen kuin se onkin ollut, on ollut mun pelastus. Ja mä rakastan tätä kirjaa. Ja pian mun pitää antaa tämä kaikkien luettavaksi. Arvosteltavaksi. Koettavaksi. Ja se on pelottavaa.

Ei siksi, että mitä jos kukaan ei pidä tästä... Vaan mitä jos joku lukee sen ja ymmärtää? Näkee ja tulee sanomaan, että se on oikeasti niin. Että mä olen kirjoittanut itsestäni. Omasta kivustani.

Mä olen vahva. Mutta muhun on sattunut helvetisti. Ja mä en osaa kertoa sitä. Enkä mä itke muiden nähden. Enkä näytä sitä. Koska mä olen vahva. Ja mä pärjään aina. Mutta entä jos en pärjääkään?

Tämä ei ole onnellinen tarina. Lue, jos uskallat.

- Eetu Iita Eveliina -