// The wonderful and awful life of an author (in English below)
On ihanaa olla kirjailija.
Ja sitten samalla se on ihan kamalaa.
Ihanaa, koska saan olla unelma-ammatissani, toteuttaa itseäni, kokea ja tuntea kirjojeni kautta, vuodattaa syvimpäni ja sisimpäni kirjan sivuille, matkustaa ympäri maailmaa tutkimassa kaikkea tarpeellista (ja vähemmän oleellista) kirjaa varten, tavata mielenkiintoisia ihmisiä, katsella maailmaa uteliain silmin, nähdä inspiraatio kesätuulen lennättämässä kellastuneessa lehdessä, joka villisti kieppuu pihan poikki. On etuoikeus rakastaa kirjoittamista silloin, kun sitä on mahdollisuus tehdä.
Kamalaa kirjailijana olo on sen vuoksi, että sitä ei saa tehdä aina. Lähinnä siksi. Ei voi. Ei vain kertakaikkiaan voi. Pitää tehdä kaikkea muuta. Kuten kirjoittaa tätä blogia, koska unohdin, että kenen sitä pitikään tässä kuussa kirjoittaa ja päädyin muutaman mutkan kautta itse paikkaamaan näin juhannuksen alla. Pitää käydä kaupassa ja tehdä ruokaa, siivotakin. Pitää tavata kavereita ja viettää juhannusta. Pitää lähteä häihin ja syntymäpäiville. Pitää vahtia veljen tai siskon lapsia. Ja sitten se kamalin asia: pitää käydä töissä! Pitää tehdä jotain muuta kuin kirjoittaminen, että elättäisi itsensä. Se on kamalaa. Suorastaan epähumaania.
Voi mikä onni olisi saada kirjoittaa kaikki päivät ja saada siitä elantonsa! Voi mikä onni! Silloin tällöin se on mahdollista, kuten tänä kesänä minulla, nöyränä kiittäen ja kumartaen ja joka puolelle hymyillen voin kertoa saaneeni apurahan loppukesän työskentelyyn. Se on mahtavuutta se. Ei tarvitse mennä töihin. Ei sillä, minulla on tällä hetkellä monta työpaikkaa ja nautin melko paljon niistä kaikista. Teen toimittajan töitä, graafikon töitä ja ehkäisevää päihdetyötä, eikä mikään niistä ole kamalaa. Ensi vuonna opiskelen itseni liikunta-alalle ja pääsen viimein tekemään vähän enemmän liikuntahommia, SE jos mikä on ihanaa.
Silti tunnustan, että olisin maailman onnellisin ihminen, kun vain saisin kirjoittaa. Suunnitella elämää sillä tavalla, ettei koko ajan aika, joka olisi varattu kirjoittamiseen, menisi johonkin muuhun, koska olen "vapaalla". En ole vapaalla, ei kirjailijalla sellaista aikaa ole kuin loma tai vapaa-aika. Olen töissä. Koko ajan aivoissa raksuttaa. Mutta sinne ne ideat kasaantuvat jonnekin aivoaineen mutkaan, kun eivät ne ainakaan paperille asti pääse. Juuri nyt tein tarjouspyyntöjä asiakkaalle tunnin verran, seuraavaksi pitää päivittää toisen asiakkaan kotisivuja. Sitten pitäisi pyykätä. Ja pestä polkupyörä. Aikaisemmin jo siivosin. Vapaa-päivä. Täysin vapaa päivä kaikesta. Kalenterissa ei ole yhtään mitään. Ja silti kello on varttia vaille seitsemän illalla, enkä minä ole kirjoittanut sanaakaan.
Pitäisi varmaan syödä jotain. Tajusin juuri, että olen syönyt viimeksi lounaan. No, tätä se on. Ihan normaalia, kun on hulinaa. En missään nimessä halua kuulostaa siltä, että valitan! Pidän hulinasta. Pidän siitä, että on tekemistä ja puuhaa. Tulee niin hyvä fiilis, kun saa aikaan. Ja ihan pidän siivoamista. Kiva, kun koti on puhdas ja järjestyksessä. Pyörän peseminen se vasta onkin mieluisaa puuhaa. Siinä saa puunatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun. Mutta mihin tämä aika menee? Ja miksi, kun tänäänkin saan To do -listan tyhjäksi asioista, se huomenna taas on täynnä kaikkea muuta kuin kirjoittamista? Mistä tätä tekemistä oikein tulee?
Taidan aloittaa nyt siitä, että lopetan tämän blogikirjotuksen tähän. Olenpahan sitten yksi askel lähempänä kirjoittamista. Ehkä huomenna. Mitäs sanotte? Jos huomenna...
Kirjoitin tämän blogipostauksen Pohjanmaan Kirjailijoiden blogiin.
Ja sitten samalla se on ihan kamalaa.
Ihanaa, koska saan olla unelma-ammatissani, toteuttaa itseäni, kokea ja tuntea kirjojeni kautta, vuodattaa syvimpäni ja sisimpäni kirjan sivuille, matkustaa ympäri maailmaa tutkimassa kaikkea tarpeellista (ja vähemmän oleellista) kirjaa varten, tavata mielenkiintoisia ihmisiä, katsella maailmaa uteliain silmin, nähdä inspiraatio kesätuulen lennättämässä kellastuneessa lehdessä, joka villisti kieppuu pihan poikki. On etuoikeus rakastaa kirjoittamista silloin, kun sitä on mahdollisuus tehdä.
Kamalaa kirjailijana olo on sen vuoksi, että sitä ei saa tehdä aina. Lähinnä siksi. Ei voi. Ei vain kertakaikkiaan voi. Pitää tehdä kaikkea muuta. Kuten kirjoittaa tätä blogia, koska unohdin, että kenen sitä pitikään tässä kuussa kirjoittaa ja päädyin muutaman mutkan kautta itse paikkaamaan näin juhannuksen alla. Pitää käydä kaupassa ja tehdä ruokaa, siivotakin. Pitää tavata kavereita ja viettää juhannusta. Pitää lähteä häihin ja syntymäpäiville. Pitää vahtia veljen tai siskon lapsia. Ja sitten se kamalin asia: pitää käydä töissä! Pitää tehdä jotain muuta kuin kirjoittaminen, että elättäisi itsensä. Se on kamalaa. Suorastaan epähumaania.
Voi mikä onni olisi saada kirjoittaa kaikki päivät ja saada siitä elantonsa! Voi mikä onni! Silloin tällöin se on mahdollista, kuten tänä kesänä minulla, nöyränä kiittäen ja kumartaen ja joka puolelle hymyillen voin kertoa saaneeni apurahan loppukesän työskentelyyn. Se on mahtavuutta se. Ei tarvitse mennä töihin. Ei sillä, minulla on tällä hetkellä monta työpaikkaa ja nautin melko paljon niistä kaikista. Teen toimittajan töitä, graafikon töitä ja ehkäisevää päihdetyötä, eikä mikään niistä ole kamalaa. Ensi vuonna opiskelen itseni liikunta-alalle ja pääsen viimein tekemään vähän enemmän liikuntahommia, SE jos mikä on ihanaa.
Silti tunnustan, että olisin maailman onnellisin ihminen, kun vain saisin kirjoittaa. Suunnitella elämää sillä tavalla, ettei koko ajan aika, joka olisi varattu kirjoittamiseen, menisi johonkin muuhun, koska olen "vapaalla". En ole vapaalla, ei kirjailijalla sellaista aikaa ole kuin loma tai vapaa-aika. Olen töissä. Koko ajan aivoissa raksuttaa. Mutta sinne ne ideat kasaantuvat jonnekin aivoaineen mutkaan, kun eivät ne ainakaan paperille asti pääse. Juuri nyt tein tarjouspyyntöjä asiakkaalle tunnin verran, seuraavaksi pitää päivittää toisen asiakkaan kotisivuja. Sitten pitäisi pyykätä. Ja pestä polkupyörä. Aikaisemmin jo siivosin. Vapaa-päivä. Täysin vapaa päivä kaikesta. Kalenterissa ei ole yhtään mitään. Ja silti kello on varttia vaille seitsemän illalla, enkä minä ole kirjoittanut sanaakaan.
Pitäisi varmaan syödä jotain. Tajusin juuri, että olen syönyt viimeksi lounaan. No, tätä se on. Ihan normaalia, kun on hulinaa. En missään nimessä halua kuulostaa siltä, että valitan! Pidän hulinasta. Pidän siitä, että on tekemistä ja puuhaa. Tulee niin hyvä fiilis, kun saa aikaan. Ja ihan pidän siivoamista. Kiva, kun koti on puhdas ja järjestyksessä. Pyörän peseminen se vasta onkin mieluisaa puuhaa. Siinä saa puunatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun. Mutta mihin tämä aika menee? Ja miksi, kun tänäänkin saan To do -listan tyhjäksi asioista, se huomenna taas on täynnä kaikkea muuta kuin kirjoittamista? Mistä tätä tekemistä oikein tulee?
Taidan aloittaa nyt siitä, että lopetan tämän blogikirjotuksen tähän. Olenpahan sitten yksi askel lähempänä kirjoittamista. Ehkä huomenna. Mitäs sanotte? Jos huomenna...
Kirjoitin tämän blogipostauksen Pohjanmaan Kirjailijoiden blogiin.
The wonderful and awful life of an author
It is wonderful to be an author.
And then it's absolutely awful at the same time.
It's wonderful, because I can be in my dream job, fulfill myself, experience and feel through my books, put my deepest and most secrets stuff on the pages, travel around the world to explore all that matters (and something less-important) for the book, meet interesting people, look the world through curious eyes, see inspiration in a yellow leaf, that summer breeze is flying wildly around the yard. It is a privilege to love writing, when you have the opportunity to do it.
What is awful about being an author is that you can't do it all the time. Mostly because of that. You can't. You just can't. You have to do all kind of other stuff. Like write this blog, because I forgot, who is supposed to write it in this month and I ended up to write it myself here, almost at the eve of Midsummer Day. You also have to go to the store and make dinner, even clean. You have to meet friends and spend the Midsummer. You have to go to weddings and birthday parties. You have to babysit your sibling's kids. And then there is the worst thing ever: You have to go to work! You need to do something else than writing, to support yourself. That is awful. Inhumane, if I can.
What a blessing it would be to get to write all day long and get your living out of it! What a blessing! Here and there it's possible, like in this summer for me, I can tell with humble gratitude and bows and smiling all-over-the-place that I got a working grant for the summer. That is awesome right there. I don't need to go to work. Don't get me wrong, I have many jobs and I enjoy quite much all of them. I'm a journalist, a graphic designer and a preventive drug educator, and not one of them is awful. Next year I'm studying myself as a sport instructor and finally get to do more sport jobs, THAT is wonderful.
And yet I confess, that I would be the happiest man alive, if I just got to write. To plan my life in a way, that not always the time I have for writing would go to doing something else because I'm "free". I'm not free, an author is never free or on a vacation. I'm working. All the time my brain is making stuff. But the ideas just build up somewhere in the brain matter, because on the paper they are not. Right now I made some offer requests for a client for an hour and next I need to update another client's website. Then I'd need to do my laundry. And wash my bike. Earlier I already cleaned. Day off. Nothing to do the whole day. Totally free. Nothing on my calendar. And still the time is almost seven pm, and I haven't written a singe word.
I should eat something. I just realized, that I have last eaten lunch. Well, this is it. Absolutely normal, when your life is a hullabaloo. I don't want to sound like I'm complaining, not at all! I like hullabaloo. I like to have something to do and make. It feels good to get things done. I also kind of like to clean. It's nice to have a clean an organized home. And I totally like washing my bike. There, while scrubbing, you can really forget everything else. But where does the time go? And why, when I got my To-do-list done today, there's already stuff in it tomorrow? Anything but writing. Where does this all come from?
I guess I'm starting with finishing this blog post here. Then I'll be one step closer to writing. Maybe tomorrow. What you'll say? If tomorrow...
This post was written for the blog of Ostrobotnia Writers.
And then it's absolutely awful at the same time.
It's wonderful, because I can be in my dream job, fulfill myself, experience and feel through my books, put my deepest and most secrets stuff on the pages, travel around the world to explore all that matters (and something less-important) for the book, meet interesting people, look the world through curious eyes, see inspiration in a yellow leaf, that summer breeze is flying wildly around the yard. It is a privilege to love writing, when you have the opportunity to do it.
What is awful about being an author is that you can't do it all the time. Mostly because of that. You can't. You just can't. You have to do all kind of other stuff. Like write this blog, because I forgot, who is supposed to write it in this month and I ended up to write it myself here, almost at the eve of Midsummer Day. You also have to go to the store and make dinner, even clean. You have to meet friends and spend the Midsummer. You have to go to weddings and birthday parties. You have to babysit your sibling's kids. And then there is the worst thing ever: You have to go to work! You need to do something else than writing, to support yourself. That is awful. Inhumane, if I can.
What a blessing it would be to get to write all day long and get your living out of it! What a blessing! Here and there it's possible, like in this summer for me, I can tell with humble gratitude and bows and smiling all-over-the-place that I got a working grant for the summer. That is awesome right there. I don't need to go to work. Don't get me wrong, I have many jobs and I enjoy quite much all of them. I'm a journalist, a graphic designer and a preventive drug educator, and not one of them is awful. Next year I'm studying myself as a sport instructor and finally get to do more sport jobs, THAT is wonderful.
And yet I confess, that I would be the happiest man alive, if I just got to write. To plan my life in a way, that not always the time I have for writing would go to doing something else because I'm "free". I'm not free, an author is never free or on a vacation. I'm working. All the time my brain is making stuff. But the ideas just build up somewhere in the brain matter, because on the paper they are not. Right now I made some offer requests for a client for an hour and next I need to update another client's website. Then I'd need to do my laundry. And wash my bike. Earlier I already cleaned. Day off. Nothing to do the whole day. Totally free. Nothing on my calendar. And still the time is almost seven pm, and I haven't written a singe word.
I should eat something. I just realized, that I have last eaten lunch. Well, this is it. Absolutely normal, when your life is a hullabaloo. I don't want to sound like I'm complaining, not at all! I like hullabaloo. I like to have something to do and make. It feels good to get things done. I also kind of like to clean. It's nice to have a clean an organized home. And I totally like washing my bike. There, while scrubbing, you can really forget everything else. But where does the time go? And why, when I got my To-do-list done today, there's already stuff in it tomorrow? Anything but writing. Where does this all come from?
I guess I'm starting with finishing this blog post here. Then I'll be one step closer to writing. Maybe tomorrow. What you'll say? If tomorrow...
This post was written for the blog of Ostrobotnia Writers.
RSS Feed