Kun minä katselen taivasta on julkaistu pari kuukautta sitten. Miltä nyt tuntuu? En tiedä. Kaikelta ja ei miltään. Matka on uskomaton, mutta silti ihan tavallinen. Meh ja vau yhtä aikaa. Odottelen silti edelleen, mitä kirja saa aikaan. Saako se aikaan sen, mitä toivoisin? Kuka on se lukija, joka ensimmäisenä kertoo, että nyt hän ymmärtää vähän paremmin. Ei tunnu enää niin syyttävältä.

Kirjan teemat ovat vakavia: masennus, itsetuhoisuus ja syyllisyys. Toisaalta kahden ihmisen kohtaamisen lämpö ja siinä kytevä toivo. Mutta masennus ja itsetuhoisuus, suru. Ne ovat synkkiä vieraita, joista halusin kirjoittaa kaunistelematta. Kertoa juuri sellaisin sanoin ja tuntein, kun olin itse kokenut. Yrittää auttaa kertomaan ja ymmärtämään, että esimerkiksi itsetuhoiset ajatukset eivät ole valinta. Itsetuhoisuus ei ole valinta. Se on masennus nimisen sairauden oire, joka on totta. Se on kuin vaisto. Tarve. Kun vajoaa tunnottomuuteen ja toivottomuuteen, ei kuolemakaan ole enää pelottava vieras, vaan päätepiste. Loppu sille kivulle, joka tuntuu kestävän ikuisuuden. On lohduttavaa tietää, että sillä on joku loppu. Joskus sen täytyy loppua. Ja kun kaikki muut ulospääsyt on kokeiltu, näyttäytyy polkuja kuolemaan kaikkialla.

Ei itsetuhoisuus ole välttämättä sitä, että yrittää aktiivisesti tappaa itsensä. Se on paljon useammin sitä, että lakkaa olemasta elossa. Sitä ei enää huolehdi itsestään. Ei pukeudu kylmään lämpimästi, ei syö tarpeeksi, eristäytyy, alkaa kadota. Katoaminen on vaikeaa. Mutta liian monesti me sallimme sen. Annamme muiden kadota.

Tätä kirjaa on ollut todella vaikea kirjoittaa. Olen kulkenut sen kanssa yhteistä matkaa pitkään. Olen ollut Daniel, Helinä ja Henkka. Olen maannut mustikanvarpujen seassa metsässä ja tuntenut sen kaiken. Olen matkustanut Espanjaan tekemään taustatyötä ja yrittänyt uudelleen ja uudelleen löytää samaistuttavaa pintaa jokaiseen henkilöön. Olen tuntenut. Voi, sitä juuri olen tehnyt tätä kirjaa tehdessä! Tuntenut. Ja miten paljon tunteita onkaan kirjan sivuilla. Niitä on valtavasti.

Masennus on sairaus, joka poistaa tunteet. On mahdotonta kuvitella, miltä sellainen tuntuu. Minä ja moni muu sairastunut olemme joutuneet sen kokemaan. Tuo tunteeton, toivoton ja lamannuttava tila on pelottava kaikessa todellisuudessaan. Se tuntuu niin todelta, että sitä on mahdotonta ohittaa. Mutta kirjan sivuilla minä tunsin. Olin Daniel. Olin Helinä. Olin Henkka. Minä tunsin. Ja olen siitä ikuisesti kiitollinen heille. Ilman tätä kirjaa, ilman näitä ystäviäni, minä en ehkä olisi elossa.

Kirjoittaminen on minulle paljon enemmän kuin työ. Se on minulle kaikki. Se on minulle hengittämistä. Se on jotain, joka voi pelastaa minun henkeni.

Toivon, että tämä kirja voisi auttaa sinua ymmärtämään, millaista on kokea syvää toivottomuutta. Millaista on, kun masennus puristaa sinut niin tiukkaan syleilyyn, ettei siellä runoilukaan auta romantisoimaan tilanteen vakavuutta. Sitä, kun ei ole mitään ulospääsyä. Kun kuolema ei enää pelota, vaan on lohdullinen loppu sille, mikä joskus oli elämä, mutta on nyt vain kärsimystä. Hengissä säilymistä paikallaan. Eikä se koskaan lopu. Sillä siltä se todella tuntuu. Ja silloin sitä ripustautuu mihin tahansa toivon kipinään. Toiseen ihmiseen. Tai kuolemaan.

Daniel yrittää. Todella yrittää. Ja minä yritin hänen kanssaan. Todella. Ja tässä sitä ollaan. Hämmentyneenä kaiken sen vaikean ja kipeän jälkeen.

Lue hänen tarinansa. Ja ehkä voit ymmärtää. Saada lohtua siitä ymmärryksestä. Jos et itsellesi, niin läheisellesi. Koska tämä tarina ei ole vain minun tai Danielin tarina. Tämä tarina voisi yhtä hyvin olla kenen tahansa niistä miljoonista suomalaisista, joita masennus tänä päivänä koskettaa.

Minä en aio vaieta. Jos silloin voin antaa äänen sille, joka ei uskalla puhua, niin olen todella onnistunut. Minä en aio vaieta.

On ihanaa olla kirjailija.
Ja sitten samalla se on ihan kamalaa.

Ihanaa, koska saan olla unelma-ammatissani, toteuttaa itseäni, kokea ja tuntea kirjojeni kautta, vuodattaa syvimpäni ja sisimpäni kirjan sivuille, matkustaa ympäri maailmaa tutkimassa kaikkea tarpeellista (ja vähemmän oleellista) kirjaa varten, tavata mielenkiintoisia ihmisiä, katsella maailmaa uteliain silmin, nähdä inspiraatio kesätuulen lennättämässä kellastuneessa lehdessä, joka villisti kieppuu pihan poikki. On etuoikeus rakastaa kirjoittamista silloin, kun sitä on mahdollisuus tehdä.

Kamalaa kirjailijana olo on sen vuoksi, että sitä ei saa tehdä aina. Lähinnä siksi. Ei voi. Ei vain kertakaikkiaan voi. Pitää tehdä kaikkea muuta. Kuten kirjoittaa tätä blogia, koska unohdin, että kenen sitä pitikään tässä kuussa kirjoittaa ja päädyin muutaman mutkan kautta itse paikkaamaan näin juhannuksen alla. Pitää käydä kaupassa ja tehdä ruokaa, siivotakin. Pitää tavata kavereita ja viettää juhannusta. Pitää lähteä häihin ja syntymäpäiville. Pitää vahtia veljen tai siskon lapsia. Ja sitten se kamalin asia: pitää käydä töissä! Pitää tehdä jotain muuta kuin kirjoittaminen, että elättäisi itsensä. Se on kamalaa. Suorastaan epähumaania.

Voi mikä onni olisi saada kirjoittaa kaikki päivät ja saada siitä elantonsa! Voi mikä onni! Silloin tällöin se on mahdollista, kuten tänä kesänä minulla, nöyränä kiittäen ja kumartaen ja joka puolelle hymyillen voin kertoa saaneeni apurahan loppukesän työskentelyyn. Se on mahtavuutta se. Ei tarvitse mennä töihin. Ei sillä, minulla on tällä hetkellä monta työpaikkaa ja nautin melko paljon niistä kaikista. Teen toimittajan töitä, graafikon töitä ja ehkäisevää päihdetyötä, eikä mikään niistä ole kamalaa. Ensi vuonna opiskelen itseni liikunta-alalle ja pääsen viimein tekemään vähän enemmän liikuntahommia, SE jos mikä on ihanaa.

Silti tunnustan, että olisin maailman onnellisin ihminen, kun vain saisin kirjoittaa. Suunnitella elämää sillä tavalla, ettei koko ajan aika, joka olisi varattu kirjoittamiseen, menisi johonkin muuhun, koska olen "vapaalla". En ole vapaalla, ei kirjailijalla sellaista aikaa ole kuin loma tai vapaa-aika. Olen töissä. Koko ajan aivoissa raksuttaa. Mutta sinne ne ideat kasaantuvat jonnekin aivoaineen mutkaan, kun eivät ne ainakaan paperille asti pääse. Juuri nyt tein tarjouspyyntöjä asiakkaalle tunnin verran, seuraavaksi pitää päivittää toisen asiakkaan kotisivuja. Sitten pitäisi pyykätä. Ja pestä polkupyörä. Aikaisemmin jo siivosin. Vapaa-päivä. Täysin vapaa päivä kaikesta. Kalenterissa ei ole yhtään mitään. Ja silti kello on varttia vaille seitsemän illalla, enkä minä ole kirjoittanut sanaakaan.

Pitäisi varmaan syödä jotain. Tajusin juuri, että olen syönyt viimeksi lounaan. No, tätä se on. Ihan normaalia, kun on hulinaa. En missään nimessä halua kuulostaa siltä, että valitan! Pidän hulinasta. Pidän siitä, että on tekemistä ja puuhaa. Tulee niin hyvä fiilis, kun saa aikaan. Ja ihan pidän siivoamista. Kiva, kun koti on puhdas ja järjestyksessä. Pyörän peseminen se vasta onkin mieluisaa puuhaa. Siinä saa puunatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun. Mutta mihin tämä aika menee? Ja miksi, kun tänäänkin saan To do -listan tyhjäksi asioista, se huomenna taas on täynnä kaikkea muuta kuin kirjoittamista? Mistä tätä tekemistä oikein tulee?

Taidan aloittaa nyt siitä, että lopetan tämän blogikirjotuksen tähän. Olenpahan sitten yksi askel lähempänä kirjoittamista. Ehkä huomenna. Mitäs sanotte? Jos huomenna...

Kirjoitin tämän blogipostauksen Pohjanmaan Kirjailijoiden blogiin.

Te saitte kysyä mitä vain, ja minä lupasin vastata. Tässä olisi 10 kysymystä ja vastausta.
// You got to ask me anything, and I promised to answer. Here are 10 questions and answers.

Mikä on lempikirjasi?
// What is your favorite book?
Ei tällaiseen osaa vastata! Mulla on niin monta lempikirjaa, että mun top3-listallakin on varmaan 10 kirjaa. Ensimmäiset mieleeni tulevat kolme ovat Hobitti (J.R.R. Tolkien), Linnunradan käsikirja liftareille (Douglas Adams) ja Sinuhe Egyptiläinen (Mika Waltari).
// This is impossible question! I have so many favorite books, that there are like 10 books in my top3 list. The first three, that come in my mind are The Hobbit (J.R.R. Tolkien), The Hitchhiker's guide to the galaxy (Douglas Adams) and The Egyptian (Mika Waltari).


Kuka omien kirjojesi henkilöistä on suosikkisi?
// Who is your favorite character from your own books?
Vaikka sekin vaihtelee aina sen mukaan, mitä milloinkin kirjoitan, niin uskon, että Eetu tulee olemaan aina minulle tärkein. Kirjoitin hänestä ensimmäisen kerran 13-vuotiaana, joten meillä on yhteistä matkaa nyt 17 vuotta.
// Even though it varies depending on what I'm writing, I believe that Eetu will always be the most beloved one. I first wrote about him, when I was 13-years-old, so we have 17 years long history between us.


Koska tulee seuraava kirja?
// When is the next book coming?
Toivottavasti pian! Ehkä ensi vuonna. En osaa sanoa vielä tarkemmin, mutta kun nyt keväällä valmistun, niin tarkoitus on suunnata kaikki energia kirjailijan työhön.
// Hopefully soon! Maybe next year. That's all I can say right now, but after I'm graduating in the spring, I'm gonna focus all my energy to my work as an author.


Onko tulossa mitään englanniksi?
// Anything coming in English?
Ehkä. Taas tosi tarkka vastaus... Olen kirjoittanut englanniksi romaanin, jota lähettelen parhaillaan agenteille Jenkkeihin. Ehkä siihen joku tarttuu, ehkä ei. Aika näyttää.
// Maybe. Another very specific answer... I've written a novel in English, and I'm sending it to agents in USA right now. Maybe somebody will take it, maybe not. The time will tell.


Miten päädyit kirjoittamaan Moto2-kuskista?
// How did you end up writing about a Moto2 rider?
Se oli vahinko. Aluksi kirjoitin moottoripyöräpoliisista, mutta kun aloin tutkimaan kolareita, niin päädyin katsomaan MotoGP-videoita. Innostuin ajatuksesta, että päähenkilöni olisikin ammattikuski. Katsoin parit kisat ja olin koukussa. Ammattiurheilijan rooli sopii Danielille ja tukee kirjan teemoja hyvin.
// It was an accident. I first started to write about a motorcycle police, but when I started to research crashes, I ended up watching MotoGP videos. I got excited about the though, that my main character would be a professional rider. I watched few races and I was hooked. The role of a professional athlete fits to Daniel and supports the themes of the book well.


Millaista oli tehdä taustatyötä Valenciassa?
// What was it like to do research in Valencia?
Jos sanon enimmäkseen tylsää ja kylmää, olisiko se kovin väärin? Valencian reissu oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja kirjan kannalta erittäin tärkeä, mutta ei se koko ajan ollut hauskaa ja jännittävää. Käytännössä se oli 8-9 tuntia päivässä seisomista varikolla katsomassa, mitä tiimi tekee. Tein muistiinpanoja, otin kuvia ja videoita, kuuntelin ja katselin, kyselin ja haastattelin, kun siihen avautui mahdollisuus. Lähinnä seisoin hiljaa ja yritin pysyä poissa tieltä. Selkä ja jalat olivat kipeät seisomista, ja kun tallin ovet oli auki, oltiin käytännössä ulkona, joten päivän kuluessa tuli kylmä. Mutta onnistunut reissu se oli! Minulla on aika hyvä käsitys siitä, miten tiimi toimii ja mitä varikolla tapahtuu.
// If I say it was mostly boring and cold, would that be so wrong? The trip to Valencia was extremely interesting and very important for my book, but it wasn't fun and exciting the whole time. In practice it was standing in the pits 8-9 hours a day and watching what the team is doing. I made notes, took pics and videos, listened and watched, asked questions and interviewed, when an opportunity came. Mostly I just stand there quietly and tried not to be in a way. My back and feet were sore from all the standing, and when the box doors where open, it was like being outside, so it got pretty cold during the day. But it was very successful trip! I have a pretty good picture of how a team is working and what happens in the pits.


Minne haluaisit matkustaa seuraavaksi?
// Where do you want to travel next?
Menen pääsiäisenä Prahaan siskoni kanssa ja olen siitä aika innoissani! En ole käynyt Tsekeissä aikaisemmin, ja se on myös yksi tapahtumapaikka uudessa kirjassani, joten on senkin vuoksi mielenkiintoista päästä käymään siellä. Prahan reissun lisäksi haaveilen pyöräilymatkasta Baltian halki, mutta jää nähtäväksi onnistuuko se tänä vuonna. Myöhemmin haaveissa on myös Sveitsin ympäriajo pyörällä, mutta sitä varten täytyy treenata vähän lisää.
// I'm going to Prague with my sister in the Eastern and I'm quite excited about that! I haven't visited Czech before, and it's also one location in my new book, so that also makes it an interesting trip for me. Beside the trip to Prague, I'm dreaming of a cycling journey through the Baltic region, but it remains to be seen if I can make it this year. I also dream of going to cycle around Switzerland some day, but for that I need to train some more.


Oletko sinkku?
// Are you single?
Kyllä. Ja olen siihen tällä hetkellä hyvin tyytyväinen, sillä ei minulla ole nyt resursseja kokoaikaiselle parisuhteelle. Se vie pajon aikaa ja energiaa, ja keskityn elämässäni mielummin muihin asioihin juuri nyt.
// Yes. And right now I'm very happy to be, because I don't have resources for a full-time-relationship at this moment. It takes a lot of time and energy, and I'm more happy to focus on other things in my life right now.


Millaisia unia näet?
// What kind of dreams do you see?
Näen aika paljon unia zombeista ja MotoGP-kuskeista. Joskus yhtä aikaa. Yleensä uneni ovat selvästi sidoksissa viime aikaisiin tapahtumiin tai esimerkiksi tekemääni taustatyöhön tai kirjoittamiseen. Lähes aina unissani vierailee tuttuja ihmisiä ja paikkoja. Monissa kirjoissani on myös kohtauksia, jotka olen ottanut suoraan unistani.
// I get a lot of dreams about zombies and MotoGP riders. Sometimes at the same time. Mostly my dreams are tied to the latest events or for example to the research or writing I've been doing. Almost always familiar people and places visit my dreams. There are also many scenes in my books, that I've got straight from a dream.


Mitä pelkäät?
// What are you afraid of?
Ampiaisia. Vihaan ampiaisia. Pelkään niitä niin paljon, että se on typerää. Minua ei ole koskaan edes pistänyt ampiainen. Pelkään myös vapaata pudostusta. Sitä tunnetta, kun ottaa mahanpohjasta, kun alkaa pudota vaikka jossain huvipuistolaitteessa. Menen ihan totaaliseen paniikkiin siitä. En tiedä miksi. Pelkään myös tummaa vettä. Kun ei voi nähdä, mitä pinnan alla on. Se on tosi pelottavaa.
// Bees. I hate bees. I'm so scared of them, that it's stupid. I have never ever even been stung by a bee. I'm also scared of free falling. The feeling you got in your stomach, when you start to fall, like in a roller coaster or something. That makes me go into total panic. I have no idea why. I'm also afraid of dark water. When you can't see, whats under the surface. That is very scary.

Jos sinulla on vielä kysyttävää tai heräsi lisäkysymyksiä, jätä kommentti!
// If you still have questions or you want to ask more about these ones, leave a comment!

Oi Valencia! Miten ihmeessä mun pitäisi onnistua tiivistämään tämä yhteen blogipostaukseen! Olen kypsytellyt tätä nyt useamman päivän mielessäni, mutta pakko kai se on tarttua toimeen ja kirjoittaa menemään. Ei tästä muuten mitään tule. Ensin kuvagalleriaa reissusta ja sen alta löytyy sitten päivä päivältä selonteko matkasta.

Taustatyömatkani ratamoottoripyöräilyn
Moto2 ja Moto3 -sarjojen talvitesteihin Valenciaan

Sunnuntai 4.2.
Reilu viikko sitten heräsin -17 asteen pakkasessa Tampereella ja hyppäsin junaan seiskalta aamulla. Lento kohti Amsterdamia lähti kahdelta ja siellä reilun tunnin odottelun jälkeen jatkoyhteys kohti Valenciaa. Perillä odotti etukäteen tilattu kuljetus Hotel La Carretaan, ja huoneen sängylle romahdin hieman ennen yhdeksää. Täpistelin. Purin laukut. Kävin ulkona kävelemässä ja naapurissa olevalla huoltoasemalla ostamassa juomavettä. Söin Suomesta tuotua salmiakkia. Totesin, ettei televisiosta ole mitään hyötyä, koska kaikki on dubattu espanjaksi, joten käynnistin Netflixin ja katsoin Dirk Gentryn holistista etsivätoimistoa.

Maanantai 5.2.
Aamupäivällä lähdin kävellen tutkimaan, miten hotellilta pääsi Ricardo Tormon radalle, ja kävin ensimmäisellä tutkimusmatkallani. Portinvartija päästi sisään, joten kävin seuraamassa varikkoalueen heräämistä jonkin aikaa. Kovalla tohinalla siellä jo pystytettiin ja työskenneltiin. Varsinaiset testit alkaisivat vasta tiistaina. Päivä oli mukavan lämmin; lämpötila pyöri kymmenen asteen molemmin puolin.

Iltapäivällä koin pahoja vieroitusoireita pyöräilystä, mikä ajoi minut juoksulenkille hotellin ja radan välisille kukkuloille. Pyörin alueella viiden kilometrin verran, ja kävin samalla kuvailemassa maisemia. Suihkun jälkeen lähdin uudestaan ulkoilemaan, tällä kertaa toiseen suuntaan. Kävelin parin kilometrin päässä olevalle huoltoasemalle ja takaisin. Yritin rauhoittua. Ei tullut mitään, joten lähdin vielä auringon laskettua (siinä seitsemän jälkeen) uudestaan kävellen katsomaan rataa. Se veti minua koko viikon puoleensa kuin lamppu yöperhosta.

Tiistai 6.2.
Talvitestien ensimmäinen päivä oli koleahko ja märkä, joten radalla ei vielä ollut hirveästi toimintaa. Oma aamupäivä meni Dornan toimistolla Media centerissä selvitellessä kulkulupia ja muita käytännön asioita, sainkin lopulta media-liivin, jolla pääsisin kulkemaan vapaasti varikolla. Hirmu ystävällistä porukkaa, ja kun oikea ihminen löytyi, hän totesi samantien: "Oh, you are Tiina!" Minua siis osattiin odottaa.

Ensimmäinen moottoripyörä pärisi ulkona, kun lähdin Media centeristä, joten suuntasin kattoterassille katsomaan. Yksi moottoripyörä ajoi märkää rataa ympäri. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin livenä kisapyörän ajavan radalla. Kuskikin oli kirjailijalle tuttu, sveitsiläinen Dominique Aegerter, joka on inspiroinut minua valtavasti kirjan kanssa. Äärimmäisen hyvä aloitus testiviikolle!

Sitten soitin tiimille. Olin ennalta sopinut vierailevani suomalaisen Aki Ajon omistamassa RedBull KTM Ajo Motorsport -tiimissä testien ajan seuraamassa tiimin työskentelyä sekä varikon tapahtumia. Soitto Akille, ohjeet oikeaan rekkaan varikon toisessa päässä ja olin perillä. Lyhyt keskustelu Akin kanssa, jonka jälkeen jatkoin esittelykierrokselle boksiin Tomasin kanssa. Miljoona kysymystä, päänräjäyttävä määrä infoa ja reilut kaksikymmentä uutta kasvoa heti alkuun.

Tiistaina tiimissä ei ajettu kummallakaan puolella (Ajolla on sekä Moto2 että Moto3 tiimit), joten sain rauhassa tutustua boksiin ja pyöriin, siihen mitä tapahtuu ja kuka tekee mitäkin. Ehdin myös käydä ulkona ja muualla varikolla sekä kartoittaa tarkemmin aluetta ja käydä tutustumassa katsomoon. Iltapäivä kului kuitenkin suurelta osin boksissa ja ulkoa kuului kahden minuutin välein ohiajavan moottoripyörän kimeä "nnnnnnnniiiiuuuuuuu", joka sai hymyn huulille joka kerta. Monitoreista pystyin seuraamaan, kuka siellä kaasutteli ja miten lujaa.

Vähän ennen kuutta lähdin takaisin hotellille jalat varsin väsyneinä kaikesta seisomisesta ja maanantain lähes 15 kilometrin lenkkeilyistä. Aki osui boksille sopivasti ennen lähtöä, joten juteltiin siinä vielä hyvä tovi, ennen kuin tein lähtöä. Jännittyneenä odotin jo seuraavaa päivää ja testien alkamista.

Keskiviikko 7.2.
Toinen testipäivä. Meteliä; moottorien ulinaa, pärinää ja karjuntaa. Niin paljon uusia juttuja, että kynä sauhuaa koko ajan muistiinpanoja pieneen vihkoon. Se, mitä televiossa näkee, alkaa erottua siitä, mitä on todellista. Parasta on seisoa varikkosuoralla ja katsella ohiajavia pyöriä. Kuunnella rajoittimen säksätystä, kun pyörä ajaa kuuttakymppiä varikkosuoraa, ja sitten kuulla se kimeä viuh, kun toinen ajaa reipasta kahtasataa ohitse. Kypärä vilahtaa seinän takana, ja siitä tunnistaa, kun osaa katsoa. Tunnistan oman tiimin kuskit ja Domin. Lähinnä ne.

Päivä on paljon lämpimämpi kuin eilen ja rata kuiva. Radan pintalämpö kohoaa iltapäivällä pariinkymmeneen, minkä opin olevan hyvä asia. Tullessani radalle aamulla, joku oli jo ajamassa. Pyörän kuuli selvästi yli kilometrin päähän, kun ylitin kukkulaa hotellin ja radan välissä. Päästyäni varikkoalueelle, meteli yhtäkkiä katkesi. Kuin veitsellä leikaten. Loppui kuin seinään. Menin katsomaan. Ketään ei näy. Pian näkyy liikettä. Kuski ja pyörä kaivetaan soran seasta. Kuski tuodaan skootterilla takaisin ja pyörä nostetaan peräkärryille. Paljon vähemmän dramaattista kuin kameroiden lähikuvissa. Se onkin ehkä ainoa asia, joka testiviikosta puuttuu: kamerat. Tai onhan niitä, mutta livekuvaa ei varikolla ruudulla näy, joten ajamista näkee vain ulkona. Ja kun sisällä tapahtuu koko ajan tärkeää taustatyöasiaa, niin täytyy muistuttaa itseään pitäytymään olennaisessa.

Tiimistä alkaa muodostua selvä kuva saumattomasti toimivana moottorina, jossa jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Kun pyörät ovat radalla, varikolla on hiljaista. Keräännymme monitoreiden ääreen katsomaan kierrosaikoja. Kun kuski tulee takaisin, alkaa armoton säätäminen. Renkaat laitetaan lämmittimiin tai otetaan kokonaan irti. Pyörä kytketään johdolla tietokoneisiin ja dataa tutkitaan. Crew chief eli kisainsinööri istuu kuskin viereen ja käy läpi ajamiseen liityviä huomioita. Kuski kertoo, että tuntui siltä tai tältä, jarruttaessa ei ole kunnolla pitoa tai mitä milloinkin. Tiimi tekee säätöjä ja hienosäätää pyörää. Kun on valmista, kuski lähtee takaisin radalle. Taas seurataan monitoreja.

Koska Ajon tiimissä on molempien luokkien tiimit, tätä jatkui non-stoppina koko päivä. Aina toisessa boksissa oli ovet auki ulos ja kova tohina. Kun vuoro vaihtui, kerääntyi tiimi taas yhteen. Kuski kävi vaihtamassa vaatteet ja palasi tietokoneiden ääreen tiiminsä kanssa käymään testin dataa läpi. Kuin ennalta harjoiteltu tanssi. Tutut kuviot toistuivat uudestaan ja uudestaan.

Keskiviikko meni melko myöhelle, ennen kuin olin takaisin hotellilla. Siellä makasin tunnin verran vaatteet päällä sängyssä, ennen kuin pystyin mihinkään. Oma iltarutiini: kerää voimia, tee Instagramiin päivitys, ruokaa, suihku, muistiinpanojen läpikäymistä, koomaamista kirjan tai Netflixin kanssa ja nukkumaan.

Torstai 8.2.
Testien kolmas ja ehdottomasti paras päivä. Kuskipäivä. Keskityin seuraamaan, mitä kuskit tekee ja missä ne menee. Päivä oli heti aamulla aurinkoinen ja lämmin, vaikka jostain syystä torstai oli varikolla kaikkein kylmin. Seisoin niin paljon ulkona katsomassa kuskeja ja odottamassa niitä takaisin boksiin, että sormet erityisesti oli varsin kohmeessa päivän päätyttyä. Muistan kätellessäni kuskeja, miten lämpimät kädet heillä oli, kun omat sormet oli aivan kylmät ja he tietenkin oli ihan ok, kun olivat ajaneet koko päivän.

Aamu alkoi haastattelemalla Akia vielä viimeisistä faktoista. Pääsin myös näkemään tarkemmin rekat sisältä (missä kuskit vaihtaa kamat jne.). Jossain välissä (en enää muista missä) pääsin myös hypistelemään ajopukua. Se on yllättävän painava. Kuulemma n. 12 kiloa. Monenlaisesta materiaalista valmistettu, ei liian jäykkä, mutta jämäkkä kuitenkin, kovat suojat nivelien päällä ja alle puetaan vielä selkä- ja rintapanssarit. Sitten on hammassuojat ja kypärä, tietenkin. Selässä on kyttyrässä elektroniikkaa ja tilaa juotavalle.

Varsinaiset helmet odottivat kuitenkin testipäivän jälkeen, kun pääsin viimein esittämään kysymyksiä suoraan kuskeille. Tiimi purki jo boksia rekkoihin, kun Miguel Oliveiran kanssa istuimme rekassa, missä kyselin niinkin loogisia asioita viime vuonna kolmanneksi ajaneelta huippukuskilta kuin:
   "When you crash, do you have time to think anything?"
   "What can you hear while on the bike? Your bike? Other bikes? Wind? The crowd cheering?"
   "What part of your body is doing most of the work when you move on the bike?"
Mikä hauskinta, niin kun olin valmis, kyseli Miguel minulta kirjasta ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulee tulla katsomaan kisoja. Lupasin yrittää.

Sen jälkeen tapasin Binderit. Ensin pienemmän (ovat siis veljeksiä) eli nuoremman, Darryn Binder, joka on Ajon tiimin Moto3-kuski, jonka kanssa jutusteltiin muuten vain. Keskustelun laatu oli luokkaa aivopieru:
   "I can't even... My brain is so filled with everything, that if somebody askes my name right now, I would not know it."
   "What's your name?"
   "I don't know."

Lyhyesti vielä tapasin vanhemmankin veljeksistä, Brad Binderin. Mielenkiinnolla seuraan tulevaa kautta ja poikien menestystä. Sanoinkin Darrynille toivotellessani hyvää kautta, että uskon hänen olevan hyvissä käsissä Akin kanssa. Ja kyllä kolme päivää Ajon tiimissä ovat vakuuttaneet minutkin siitä, että Aki on ehdottomasti tämän lajin huippuihmisiä, jonka tiimissä kannattaa olla. (Onpa jotenkin lamen kuuloista suomeksi nämä kehut.)

Paras kohtaaminen oli sen jälkeen, kun olin jo palauttanut mediakamat Dornan toimistolle ja lähdössä takaisin hotellille. Lähes 9 tuntisen päivän jälkeen pää täynnä infoa ja kokemuksia kävelen varikkoalueella, kun joku yhtäkkiä tervehtii. Nostan katseeni, ja siinä on Domi. Hän oli pistänyt merkille minut pitlanella ja kyseli, miten olin Valenciaan päätynyt. Juttelimme muutamia minuutteja, ennen kuin matka jatkui molemmilla. "See you!" toivotimme, vaikka onkin melko epätodennäköistä, että tapaamme uudestaan. Tai, mistäs sitä tietää. Kirjailija-minälle kyseessä on siis erittäin speciaali kuski, mutta jätetään se siihen. Tämän speciaalin haluan pitää itselläni. Kerrankin.

Illalla hotellilla oli vaikea rentoutua ja rauhoittua, kun tiesi, että kuskit ja tiimit ja kaikki olivat edelleen aivan siinä, vain reilun kilometrin päässä. En muista, kävinkö enää kävellen kukkulalla illalla, mutta jonkinlaisen iltalenkin tein.

Perjantai 9.2.
Heräsin aamulla seiskalta, vaikka kello ei ollut edes soimassa (ensimmäistä kertaa viikolla). Koska olo oli levoton ja malttamaton, lähden juoksulenkille. Hölkkäsin radalle, jossa oli vielä muutamia rekkoja tekemässä lähtöä kohti Jereziä, jossa ajettiin seuraavalla viikolla testejä. Ajon rekka meni siitä ohitse ja tööttäsi kohdallani. En tiedä, kuka oli ratissa, mutta hymyillen nostin kättä. Aamulenkki sujui vilpoisissa oloissa, lämpötila oli juuri ja juuri plussan puolella.

Sitten aamupalaa ja pakkaamista. Aurinko lämmitti kymmeneen mennessä niin, että lämpö kohosi kymmeneen asteeseen, ja auringossa lämpö tuntui ainakin viideltätoista ellei enemmältäkin. Sellainen lämmin huhtikuinen päivä, kun ei tarvitse takkia ulkona. Kävin vielä uudestaan kukkuloilla kävelemässä ja nauttimassa auringosta. Luovutin huoneen hyvissä ajoin ja jäin ulos paistattelemaan päivää. Nautin D-vitamiinista. Sovitusti taksi tuli hakemaan puolenpäivän jälkeen lentokentälle, josta matka Suomeen alkoi viiden maissa. Pakko tähän mainita, että koskaan en ole odottanut lentokentällä baggage drop -tiskillä niin kauaa! Olin jonossa neljäs, mutta odotin vuoroani 45 minuuttia. Lento lähtisi tunnin kuluttua ja takanani oli vielä joku 20 ihmistä. Sitä, miten kaikki ehtivät Amsterdamin koneeseen, en tiedä.

KLM:llä lensin mennen tullen, ja täytyy kehaista lentoyhtiötä sen verran, että ruoat ja juomat oli hyviä (ja ilmaisia), palvelu ystävällistä ja kohtuullisella summalla sain päivitettyä istuinpaikat niin, että jalkatilaa oli enemmän. Ruumaan menevä laukku piti ostaa erikseen, mutta se on aika standardi nykyään Euroopan sisäisillä lennoilla.

Amsterdamissa minulla oli maailman nopein koneen vaihto! Siitä, kun pääsin ekasta koneesta ulos, siihen että istuin seuraavassa koneessa, meni noin viisi minuuttia. Portit olivat lähes vierekkäiset (vaikka Amsterdamin valtavalla kentällä se ei siis todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys, menomatkalla sain kävellä ainakin puoli kilometriä, että löysin oikealle portille) ja saapuessani päästettiin matkustajia jo koneeseen. Liityin jonoon ja pian istuin paikallani.

Suomeen laskeuduin keskiyöllä, ja kentällä isoveli oli odottamassa takin kanssa. Kirpsakka pakkasilma ja lumi otti Espanjan matkaajan vastaan, ja isoveli sai kuunnella kaikki reissun vaiheet tuoreeltaan sellaisen ihmisen kertomavoimalla, joka on viettänyt juuri viisi päivää juuri puhumatta kenenkään kanssa muutamaa minuuttia pidempään.

Jälkipuinti
Viikonlopun vietin Tampereella, josta palasin kotiin sunnuntai-iltana ennen kymmentä. Maanantaina aamulla kouluun (nukuin pommiin, ylläri) ja nyt pari päivää olen selvitellyt sähköpostia, Pohjanmaan Kirjailijoiden asioita, Nuorisokirjailijoiden töitä, opparijuttuja, asuntoasiaa (muutan parin viikon päästä) ja miljoonaa muuta hommaa, jotka ovat joutuneet odottamaan reissun ja sen valmistelujen takia.

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut reissu. Jos ennen lähtöä mietin, onko tämä reissu todella niin tarpeen kuin olin antanut ymmärtää, niin paikan päällä sain huomata, että tämä reissu oli enemmän kuin tarpeellinen tulevan kirjan kannalta. Taustatyö onnistui hyvin, sain lähes kaiken, mitä pyrinkin selvittämään ja monta sellaistakin asiaa, joita en edes tiennyt tarvitsevani. Lomasta reissu ei missään nimessä käynyt, vaan matka oli äärimmäisen raskas. Miguel se taisi olla, joka sanoikin torstaina, että minulla on ollut paljon rankempi viikko kuin heillä, kun olen seisonut pitkää päivää varikolla ja seurannut vierestä, palellut pitlanella ja odottanut, että jotain tapahtuu. Ja mitäpä siihen vastaan sanomaan.

Ihana olla kotona. Se on aina se päällimmäinen tunne, kun palaa ulkomailta. Ihana olla kotona. Kyllä Suomi on ihana maa. Kaikki on niin järkevää ja puhdasta ja loogista. Espanjassa oli yllättävän hankalaa, kun ei puhu kieltä, eikä kukaan suostu puhumaan englantia. Kaupassa myyjä saattoi kysyi kyllä "Habla Ingles?" mutta jatkaa sen jälkeen kuitenkin espanjaksi. Onneksi on tullut kirjan takia opeteltua alkeita, joten selvisin. Muutaman sanan kun ymmärtää, niin osaa loput päätellä.

Ihana olla kotona. Mutta ihana taas lähteä seuraavalla reissulle, kun sen aika on!

Kiitos kaikille: Kirjallisuuden Edistämiskeskukselle apurahasta, Dornalle media access -jutuista, Aki Ajolle ja tiimille vieraanvaraisuudesta ja kutsusta sekä kaikille kohdatuille jaetuista hetkistä ja ystävällisistä sanoista. Tämän reissun muistan varmasti pitkään. Aivan ehdottoman varmasti!

Kirjailija kiittää ja kumartaa.

 English post below

Kaksi päivää lähtöön. Juuri äsken siihen oli vielä kaksi kuukautta! Sitä ennen en tiennyt edes lähteväni. Mutta nyt enää kaksi päivää, ja kaikki valmistelut alkaa olla tehtynä. On valmiina passit ja liput ja varaukset ja vakuutukset ja aikataulut ja suunnitelmat. Pari juttua vielä kun sovitellaan paikoilleen, niin I'm good to go.

Olen vähän yllättynyt, että edelleen (näin lähellä reissua) tuntuu siltä, etten ole oikeasti menossa minnekään. Tuntuu kummalliselta. En ole koskaan ollut Espanjassa, en siis Valenciassa, mutta en todellakaan ole aikaisemmin ollut missään MotoGP eventissä. (Sori Finglish.) Ehkä siksi on niin vaikea kuvitella, että olen todella menossa? En ole myöskään koskaan lähtenyt pois talvesta. Olen piipahtanut talvella Tukholmassa tai Tallinnassa, mutta en koskaan kauempana. Nyt sekin tulee koettua.

On ihanaa olla innoissaan jostain, kun ei ole pitkään aikaan kyennyt olemaan innoissaan. En ole yrittänyt tietoisesti salata sitä, että sairastuin masennukseen ja olen kamppaillut sairauden kanssa pian kolme vuotta. Enkä aio tehdä sitä nytkään, kun tunnelin päässä vihdoin näkyy jälleen valoa. Haluan kertoa, että kaikesta tästä jännästä huolimatta ihaninta on olla innoissaan. Innostumisen ja ilon tunne. Ne pilkahdukset, kun vatsassa lentelee perhosia. Se tunne, että välitän ja kiinnostun jostain niin paljon, että sisällä kihertää. Se on tässä parasta. <3

Huomenna lähden veljeni perheen luokse yöksi ja siitä sunnuntaiaamuna matka jatkuu junalla lentokentälle. Sunnuntai-iltana yhdeksän aikaan minun pitäisi olla hotellilla, mikäli kaikki sujuu hyvin, joten voitte odotella lisätietoja silloin. Matkaa voi seurata parhaiten Instagramissani, sekä tarinoissa että päivityksissä, joita tulee sitä mukaan, kun netti toimii. Blogipäivitys reissusta on tulossa varmasti, mutta on vaikea etukäteen sanoa, ehdinkö kirjoitella jo paikan päällä.

Nyt täytyy palata reissuvalmisteluihin! Hyvää viikonloppua kaikille!
#2018startsnow #preseason #valenciatests #motogp and also #thisisdepression

Also in English! Look below!

Kirjailijan ammatti vie aina välillä omituisille poluille. Se on vienyt huumepoliisin juttusille, Lontoon syrjäkujille ja hautausmaalle Los Angelesissa. Nyt se on viemässä minut helmikuussa Valenciaan katsomaan Moto2 talvitestejä. Äärimmäisen epätodennäköinen taustatyömatka.

Ensinnäkin minusta on jotenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että minulle myönnettiin apurahaa tällaista taustatyömatkaa varten. Seuraavaksi tuntui äärimmäisen epätodennäköiseltä, kun Dorna vastasi sähköpostiini ja oli valmis auttamaan minua. Hiljalleen alkaa tuntua vähemmän epätodennäköiseltä ja tilalle alkaa tulla varovainen innostus siitä, että tulossa on jälleen kokemus, jollaisia tuskin elämän aikana montaa kertyy.

Vaikka olen viimeisen parin vuoden aikana kirjoittanut paljon, opinnot ovat haitanneet työtäni sen verran, että uutta kirjaa ei ole julkaistu. Nyt kohti kevättä 2018 tuntuu ihanalta myös ajatus siitä, että valmistumisen jälkeen minulla on jälleen aikaan keskittyä tärkeimpään - kirjailijan uraani. Olen kaivannut sitä. Ikävöin sitä. Rakastan sitä. En vaihtaisi sitä ikinä mihinkään. Huolimatta siitä, miten epätodennäköistä kirjailijan ura on. Huolimatta kaikesta siitä epätodennäköisyydestä, joka tähän ammattiin kuuluu. Juuri se epätodennäköisyys tekee onnistumisen hetkistä erityisiä.

En voisi rakastaa työtäni enempää.

Se on väistämätöntä.
Se vain tapahtuu.
Siltä ei voi välttyä.

Mikä se on? Se on itsesi kirjoittaminen rivien väliin.

Tiedän, että tämä jakaa kirjailijat kahtia. Toiset vannovat, etteivät kirjoita itsestään ja toiset kertovat kirjoittavansa vain itsestään. Itse huomaan yleensä vasta jälkeenpäin kirjoittaneeni taas itsestäni. Viimeisimmät kolme kirjaa ovat olleet ne henkilökohtaisimmat. Kaksi viimeisintä on vielä julkaisematta.

Hero. Mitä yhteistä minulla on poikaan, joka sekaantuu huumeisiin ja hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla, lähes kuolee ja ajautuu sitten sekoilemaan huumejengin kanssa?

Kipu.

Se on yhteistä. Olen kirjoittanut kipeäni Eetulle. Kipumme on hyvin erilaista. Eetulla se on näkyvää, ja hän vihaa että se on. Minulla se ei ole näkyvää, ja minä vihaan ettei se ole. Olen kirjoittanut Eetusta ensimmäisen kerran jo esikoiskirjassani. Olin 13-vuotias. Ja jo silloin kannoin mukanani salaisuuksia, joita en voinut jakaa kenenkään kanssa. Jo silloin ymmärsin, että minulla on sellaista kipeää, jota monella muulla ei ollut. Sellaista, mitä ystävät eivät olisi ymmärtäneet. Niin suurta ja isoa kipeää, ettei sitä osaa ääneen sanoa. Siitä kipeästä syntyi Eetu.

Olen valtavan pahoillani Eetulle siitä, että hän on saanut niin monta kertaa turpaan. Mutta niin olen minäkin. Siinä missä Eetun arvet näkyvät, minun ovat piilossa ihon alla.

William oli täällä. Vielä julkaisematon romaani Williamista, jonka isä kuolee. En lähtenyt kirjoittamaan kirjaa Williamista, jonka isä kuolee, vaan Williamista, jolla on erikoinen sairaus. Toisin kävi. Eikä tarvitse olla rakettitieteilijä ymmärtääkseen, että kirjan sivuille olen kasannut kivun omasta isästäni, jonka menetin kolme ja puoli vuotta sitten. Olen sen kivun jakanut Williamin kanssa ja käynyt läpi niin monta kertaa, että minusta tuntuu pahalta, mitä tein hänelle. Hän on minulle totta. Hän on jokainen, joka on menettänyt.

Kipu.

Se on yhteistä. Taas.

Kun minä katselen taivasta. Tämä on vielä keskeneräinen. Kaikkein henkilökohtaisin kirjani. Sen kirjoittaminen pelottaa. Ajatus sen julkaisemista pelottaa. Tarinan keskiössä on Daniel, joka kantaa sisällään kipua. En halua kertoa vielä tarkemmin, millaista kipua. Sen verran voin sanoa, että se on suurta. Ja sen kantamiseen liittyy syytöksiä ja syyllisyyttä. Toivottomuutta ja lohduttomuutta. Ja sen kantaminen on niin vaikeaa, että Daniel ei haluaisi olla enää olemassa. Ei hän halua kuollakaan. Mutta kahdesta vaihtoehdosta kuolema tuntuu lohdullisemmalta. Kipu päättyy siihen.

Kipu.

Se on yhteistä. Jälleen. Ja tällä kertaa kirjoitan niin henkilökohtaisista ajatuksista, että on vaikea välillä erottaa, mihin minä lopun ja mistä Daniel alkaa. Kenen kipua se on.

”Jos elämä on tätä, mä en tiedä haluanko mä sitä enää.” Daniel sanoo kirjassa ystävälle.

Kolme vuotta masennuksen kanssa on riittänyt ymmärtämään sitä, miltä tuntuu kun koko ajan sattuu. Miltä tuntuu, kun on vaikea keksiä syitä olla olemassa. Kirjoittaminen on ehdottomasti se, mikä minut saa jatkamaan. Enemmän kuin mikään muu, kirjoittaminen on minun armoni. Siihen minä saan kaataa kaiken. Eetulle. Williamille. Danielille.

Miksi miehille? En minä tiedä. Ehkä siksi, että kun kirjoitan kipuni miehelle, se pysyy tarpeeksi kaukana minusta. Ehkä siksi, että siirtäessäni kipuni vastakkaiselle sukupuolelle niistä tulee jotenkin enemmän totta. Se tapahtuu enemmän jollekin toiselle. Ehkä siksi, että olen sielultani poikatyttö. Tai ehkä minulla on vain isä-ongelmia. Ja ehkä siksi, että kirjoittamani naiset ovat vahvoja. Koska minä olen vahva. Minun täytyy olla. Ja yhtä aikaa olen heikko ja rikkinäinen. Ei ole Eetua ilman Emmaa, ei Williamia ilman Charlottea eikä Danielia ilman Helinää. Vasta yhdessä näistä henkilöistä tulee kokonainen. Niistä tulee minä.

Kirjoitan sen rivien väliin. Kirjoitan sen kaikkeen, kunnes se lakkaa sattumasta.

Kipu.

Kirjoitan sen.


Kirjoitin tämän tekstin Pohjanmaan Kirjailijoiden blogia varten.

"Daniel kohotti vodkapullon huulilleen ja joi. Juoma ei polttanut enää hänen suussaan. Mutta se sai hänet keinumaan. Se sai muistot vaihtumaan hänen päässään. Ainakin vähän.

Musiikki. Voi musiikki. <3 Miten vahvasti se vaikuttaa ja inspiroi! Auttaa pääsemään niihin tunnetiloihin, joihin on pakko saada itsensä puskettua, että saa kirjoitettua tietyn kohtauksen. Ja kun sitten löytää täydellisen biisin, joka osuu täydellisesti johonkin isoon teemaan omassa kirjassa... That's perfection.

Daniel on vaikea hahmo. Erittäin vaikea. Silti välillä on helpointa olla juuri Daniel, koska en osaa samaistua mihinkään muuhun kuin siihen epämääräiseen ei-mihinkään, jossa Daniel jumittaa. Ja silti se on vaikeinta. Toukokuussa oli helppo kirjoittaa itsensä itsetuhoisen päähenkilön pään sisään. Ei tarvinnut kuvitella. Oma masennus oli sellaisessa pisteessä, että olimme siinä Danielin kanssa yhdessä. Se oli yhtä aikaa äärimmäisen lohdullista, että hirvittävän pelottavaa.

Kun kirjoittaa kirjaa, jossa päähenkilö haluaa kuolla, tuntuu tavallaan siltä, ettei uskalla kirjoittaa enempää. Silti on pakko saada tietää, mitä tapahtuu. Onnistuuko joku estämään? Kirjoitanko onnellista vai onnetonta loppua?

Monella tavalla kirjoitettavista hahmoista tulee osa minua. Valtava osa. Tai ehkä minusta tulee osa heitä. Siksi nykyään tuntuu enemmän siltä, että olen Daniel kuin Tiina. Ja siksi pelottaa, miten minun käy, jos Daniel kuolee.

#Kunminäkatselentaivasta #Daniel #äläkuole

Käännös on valmis. My name is William on valmis. Synopsis on valmis. Saatekirje on valmis. Sample on valittu ja oikoluettu. 30 ensimmäistä kirjallisuusagenttia on listattu. Taulukko siitä kenelle on lähetetty ja mitä on luotu. Neljä ensimmäistä "kirjaehdotusta" tehty. Kaikki on valmista. Enää en voi tehdä mitään. Hengittää...

Viikko sitten kaikki tuli valmiiksi vähän varkain. Sen jälkeen olen sukeltanut syvälle ikävään ja kaipuuseen. Jättänyt hyvästejä. William... Charlotte... Ryan... Jim... Näille rakkaille hahmoille, joista on kasvanut ystäviä, ja joiden seurasta minun täytyy luopua. Se valtava tyhjyyden tunne, kun enää ei ole mitään lisättävää. Täytyy antaa tarina muiden käsiin. Se on hirvittävää. Ja samaan aikaan sitä on hurjan onnellinen, koska tähän hetkeen kaikki on tähdännyt. Tähän valmistumisen hetkeen.

Kunpa te voisitte tuntea Williamin, kuten minä hänet tunnen. Kunpa vain voisitte tuntea, mitä minä tunnen. Mitä William tuntee. <3

William oli täällä joutuu vielä odottelemaan hetken, ennen kuin se lähtee etsimään kustantajaa. Annan käännökselle ensin kuukauden tai pari etumatkaa, jotta voin sitten suomalaiselle kustantajalle hihkaista mahdollisesta kiinnostuksesta Jenkeissä.

Vaikka realistisesti tiedän, että olen ylittämässä niin isoa kynnystä, että mahdollisuus sen ylittämiseen on pieni (joskaan ei olematon), niin silti kutkuttaa takaraivossa toivo. Ja kutsuttaa tämä uusi kokemus. Kokeilu. Uuden oppiminen ja ymmärtäminen siitä, miten kirjamarkkinat Jenkeissä toimivat. Tutustuminen agentteihin ja täysin uudenlaisen saatekirjeen kirjoittaminen. Kutkuttavaa. Sitä se on.

Jään kutkutukseen. Jään odottamaan. Pidä peukkuja.

Kulunut vuosi on takana ja edessä on kokonainen uusi vuosi täynnä mahdollisuuksia ja uusia seikkailuja. Minulle vuosi 2016 on ollut täynnä vastakohtia. Se on ollut vuosi, joka on pitänyt sisällään ammatillisesti mahtavia hetkiä, mutta henkilökohtaisella tasolla ollut äärimmäisen raskas.

Ammatillisia seikkailuja ovat olleet esimerkiksi Pohjanmaan Kirjailijat ry:n puheenjohtajan toimikauden aloitus vuoden alussa, kesäksi Taiken myöntämä työskentelyapuraha, parin viikon taustatyömatka Jenkkeihin uuden kirjan tiimoilta, uuden kirjan valmistuminen kesällä ja sen käännöstyön aloittaminen, vierailut Kokkolassa sanataidekoulun 10-vuotisjuhlassa puhujana, YLEn radiossa kirjallisuusviikolla, pohjoisessa pienellä kirjakiertueella sekä Vaasassa päihdeluentoa vetämässä täydelle auditoriolle. Vuoteen mahtuu myös kirjailija-minälle tärkeä viikonloppu Turussa kirjamessuilla ystäviä ja kollegoita tavaten, sekä presidenttiin nolosti törmäten (ei sentään aivan kirjaimellisesti törmäten). Niin ja entäs se kannustava palaute, peukku, joka tuli Jenkeistä uuden kirjan testikäännöksestä! Aivan loppuvuodesta sain myös puhelinsoiton Ilkasta: minua pyydettiin lehteen kolumnistiksi! Ammatillisesti voisin sanoa, että kyseessä on ollut siis varsin onnistunut vuosi, huolimatta siitä, ettei tänä vuonne ole julkaistu edes uutta kirjaa.

Kuulostaa siltä, että olen aloittamassa seuraavan lauseen: "Mutta..." En tiedä, olisiko parempi olla aloittamatta. Todeta, että vuosi on ollut onnistunut ja mahtava! Etten malta odottaa, mitä ensi vuosi tuo tullessaan! Että kihisen innostuksesta! Että on ihan mahtavaa olla minä! Wuhuu!

Niinkö? Mutta jos se ei ole totta? Jos oikeasti tätä kirjoitusta varten minun täytyikin kaivella, että löysin vuodesta hyviä asioita. Että minun täytyi oikein muistuttaa, että mitäs kaikkea positiivista tässä vuodessa on ollut. Entä jos oikeasti minusta tuntuisi, etten ole saanut mitään aikaan? Että vuosi on lipunut ohi varkain. Että en ole saanut mistään kiinni... Muuttaisiko se mitään?

Ihmismieli on jännä elin. Kaikki tämä hyvä, kaikki mahdollisuudet ja tapahtumat. Ja silti tunnen olevani jumissa. Paikoillaan. Tuntuu, etten ole edennyt, vaikka uusi kirja on valmistunut, siitä puolet on pian kirjoitettu englanniksi ja uusia kontakteja, yhteyksiä ja ammatillisia tavoitteita on saavutettu. Ei, en pode ammatillista identiteettikriisiä, en huonoa ammatti-itsetuntoa enkä tavallista epävarmuutta ammatistani tai tulevaisuudesta.

Rationaalisesti tiedostan, että kaikki on hyvin. Nautin työstäni, rakastan kirjoittamista, tiedän edenneeni urallani ja saavuttaneeni tänä vuonna tärkeitä suuria - joskin ei vielä lukijoille asti näkyviä - askelia. Mutta mieleni ei sitä ymmärrä. Ei vaikka kuinka yritän sille kertoa, että kaikki on hyvin. Päässä ajatukset sotkeutuvat sumuisen verhon taakse ja päivät näyttävät samoilta. Hyvät asiat unohtuvat. Huonot asiat unohtuvat. On vain asioita.

On mustavalkoista. On masennus. Ja sen värjäämien silmälasien läpi, kun katson tätä kulunutta vuotta, näyttää kaikki aika samalta.

Uusi vuosi alkaa, täynnä uusia mahdollisuuksia. Minulle se tarkoittaa mahdollisuutta siihen, että jos tämä olisi se vuosi, kun en ole enää sairas. Jos tämä vuosi olisi se, kun näen taas värit. Jos tulevana vuonna muistaisin, miltä tuntuu, kun vatsanpohjassa kutkuttaa onni.

Uuden vuoden lupauksena itselleni lupaan nojata vain. Nojaan tässä vaan. Elämään, hetkeen, ystävään... Kunhan nojaan. Se saa riittää. Sen täytyy riittää.