Kun minä katselen taivasta on julkaistu pari kuukautta sitten. Miltä nyt tuntuu? En tiedä. Kaikelta ja ei miltään. Matka on uskomaton, mutta silti ihan tavallinen. Meh ja vau yhtä aikaa. Odottelen silti edelleen, mitä kirja saa aikaan. Saako se aikaan sen, mitä toivoisin? Kuka on se lukija, joka ensimmäisenä kertoo, että nyt hän ymmärtää vähän paremmin. Ei tunnu enää niin syyttävältä.
Kirjan teemat ovat vakavia: masennus, itsetuhoisuus ja syyllisyys. Toisaalta kahden ihmisen kohtaamisen lämpö ja siinä kytevä toivo. Mutta masennus ja itsetuhoisuus, suru. Ne ovat synkkiä vieraita, joista halusin kirjoittaa kaunistelematta. Kertoa juuri sellaisin sanoin ja tuntein, kun olin itse kokenut. Yrittää auttaa kertomaan ja ymmärtämään, että esimerkiksi itsetuhoiset ajatukset eivät ole valinta. Itsetuhoisuus ei ole valinta. Se on masennus nimisen sairauden oire, joka on totta. Se on kuin vaisto. Tarve. Kun vajoaa tunnottomuuteen ja toivottomuuteen, ei kuolemakaan ole enää pelottava vieras, vaan päätepiste. Loppu sille kivulle, joka tuntuu kestävän ikuisuuden. On lohduttavaa tietää, että sillä on joku loppu. Joskus sen täytyy loppua. Ja kun kaikki muut ulospääsyt on kokeiltu, näyttäytyy polkuja kuolemaan kaikkialla.
Ei itsetuhoisuus ole välttämättä sitä, että yrittää aktiivisesti tappaa itsensä. Se on paljon useammin sitä, että lakkaa olemasta elossa. Sitä ei enää huolehdi itsestään. Ei pukeudu kylmään lämpimästi, ei syö tarpeeksi, eristäytyy, alkaa kadota. Katoaminen on vaikeaa. Mutta liian monesti me sallimme sen. Annamme muiden kadota.
Ei itsetuhoisuus ole välttämättä sitä, että yrittää aktiivisesti tappaa itsensä. Se on paljon useammin sitä, että lakkaa olemasta elossa. Sitä ei enää huolehdi itsestään. Ei pukeudu kylmään lämpimästi, ei syö tarpeeksi, eristäytyy, alkaa kadota. Katoaminen on vaikeaa. Mutta liian monesti me sallimme sen. Annamme muiden kadota.
"Jos elämä on tätä, mä en tiedä haluanko mä sitä enää."
Tätä kirjaa on ollut todella vaikea kirjoittaa. Olen kulkenut sen kanssa yhteistä matkaa pitkään. Olen ollut Daniel, Helinä ja Henkka. Olen maannut mustikanvarpujen seassa metsässä ja tuntenut sen kaiken. Olen matkustanut Espanjaan tekemään taustatyötä ja yrittänyt uudelleen ja uudelleen löytää samaistuttavaa pintaa jokaiseen henkilöön. Olen tuntenut. Voi, sitä juuri olen tehnyt tätä kirjaa tehdessä! Tuntenut. Ja miten paljon tunteita onkaan kirjan sivuilla. Niitä on valtavasti.
Masennus on sairaus, joka poistaa tunteet. On mahdotonta kuvitella, miltä sellainen tuntuu. Minä ja moni muu sairastunut olemme joutuneet sen kokemaan. Tuo tunteeton, toivoton ja lamannuttava tila on pelottava kaikessa todellisuudessaan. Se tuntuu niin todelta, että sitä on mahdotonta ohittaa. Mutta kirjan sivuilla minä tunsin. Olin Daniel. Olin Helinä. Olin Henkka. Minä tunsin. Ja olen siitä ikuisesti kiitollinen heille. Ilman tätä kirjaa, ilman näitä ystäviäni, minä en ehkä olisi elossa.
Masennus on sairaus, joka poistaa tunteet. On mahdotonta kuvitella, miltä sellainen tuntuu. Minä ja moni muu sairastunut olemme joutuneet sen kokemaan. Tuo tunteeton, toivoton ja lamannuttava tila on pelottava kaikessa todellisuudessaan. Se tuntuu niin todelta, että sitä on mahdotonta ohittaa. Mutta kirjan sivuilla minä tunsin. Olin Daniel. Olin Helinä. Olin Henkka. Minä tunsin. Ja olen siitä ikuisesti kiitollinen heille. Ilman tätä kirjaa, ilman näitä ystäviäni, minä en ehkä olisi elossa.
"Pahinta on se, että sä kuolit Henkan mukana, eikä kukaan huomaa."
Kirjoittaminen on minulle paljon enemmän kuin työ. Se on minulle kaikki. Se on minulle hengittämistä. Se on jotain, joka voi pelastaa minun henkeni.
Toivon, että tämä kirja voisi auttaa sinua ymmärtämään, millaista on kokea syvää toivottomuutta. Millaista on, kun masennus puristaa sinut niin tiukkaan syleilyyn, ettei siellä runoilukaan auta romantisoimaan tilanteen vakavuutta. Sitä, kun ei ole mitään ulospääsyä. Kun kuolema ei enää pelota, vaan on lohdullinen loppu sille, mikä joskus oli elämä, mutta on nyt vain kärsimystä. Hengissä säilymistä paikallaan. Eikä se koskaan lopu. Sillä siltä se todella tuntuu. Ja silloin sitä ripustautuu mihin tahansa toivon kipinään. Toiseen ihmiseen. Tai kuolemaan.
Daniel yrittää. Todella yrittää. Ja minä yritin hänen kanssaan. Todella. Ja tässä sitä ollaan. Hämmentyneenä kaiken sen vaikean ja kipeän jälkeen.
Lue hänen tarinansa. Ja ehkä voit ymmärtää. Saada lohtua siitä ymmärryksestä. Jos et itsellesi, niin läheisellesi. Koska tämä tarina ei ole vain minun tai Danielin tarina. Tämä tarina voisi yhtä hyvin olla kenen tahansa niistä miljoonista suomalaisista, joita masennus tänä päivänä koskettaa.
Minä en aio vaieta. Jos silloin voin antaa äänen sille, joka ei uskalla puhua, niin olen todella onnistunut. Minä en aio vaieta.
Toivon, että tämä kirja voisi auttaa sinua ymmärtämään, millaista on kokea syvää toivottomuutta. Millaista on, kun masennus puristaa sinut niin tiukkaan syleilyyn, ettei siellä runoilukaan auta romantisoimaan tilanteen vakavuutta. Sitä, kun ei ole mitään ulospääsyä. Kun kuolema ei enää pelota, vaan on lohdullinen loppu sille, mikä joskus oli elämä, mutta on nyt vain kärsimystä. Hengissä säilymistä paikallaan. Eikä se koskaan lopu. Sillä siltä se todella tuntuu. Ja silloin sitä ripustautuu mihin tahansa toivon kipinään. Toiseen ihmiseen. Tai kuolemaan.
Daniel yrittää. Todella yrittää. Ja minä yritin hänen kanssaan. Todella. Ja tässä sitä ollaan. Hämmentyneenä kaiken sen vaikean ja kipeän jälkeen.
Lue hänen tarinansa. Ja ehkä voit ymmärtää. Saada lohtua siitä ymmärryksestä. Jos et itsellesi, niin läheisellesi. Koska tämä tarina ei ole vain minun tai Danielin tarina. Tämä tarina voisi yhtä hyvin olla kenen tahansa niistä miljoonista suomalaisista, joita masennus tänä päivänä koskettaa.
Minä en aio vaieta. Jos silloin voin antaa äänen sille, joka ei uskalla puhua, niin olen todella onnistunut. Minä en aio vaieta.